— Tuo enemmän olutta! kuului seuraava käsky.
Ja Jyrki toi olutta. Sitä maistellessa alkoi majurin mieli käydä iloiseksi.
— No, Jyrki, mitäs sanot, kun on jo kaksi lintua häkissä? Kunhan vielä kaksi saadaan, niin ei kapinasta tule mitään. Ei ne tyhmät talonpojat mihinkään kykene, kun päälliköt ovat poissa… Missähän Björn viipynee? Hänen olisi pitänyt tulla jo eilen. Neljän päivän kuluttua me lähdemme. Jos hän ei siihen ole ehtinyt tulla, niin hän ei tulekaan. Me tapaamme hänet Kajaanin ja Nurmeksen välisellä tiellä.
Majurin näin puhetta jatkaessa oli taivas peittynyt pilviin. Salamoita välähteli tuon tuostakin taivaan rannalla, mutta jyrinää ei vielä kuulunut. Alakerrassa oli väki mennyt levolle.
— Maljasi! huusi majuri rengilleen, joka paraikaa kallisti Tuomaalle tarjottua tuoppia. Ja hän kulautti omastaan viimeisen pisaran.
— Sinä tuot tätä juotavaa niin vähin erin. Hae olutta ämpärillä! Kun tuommoinen otus saadaan, niin kannattaa juoda peijaisia.
— Tännekö tämä heitetään? Jyrki seisoi Tuomaan ääressä.
— Eikä heitetä. Herra Sormuinen on vietävä makuuhuoneeseensa. Eiväthän nuorat jouda jäämään hänen käsiinsä ja jalkoihinsa. Tarvitaanhan niitä muuhunkin. Tartu kaulukseen, Jyrki! Minä köydestä kannatan jalkapuolta.
Majuri oli nyt oikein iloisella tuulella. Hän rallatti hiljaa ja heilutti kuljetettavaansa tahdissa. Suurella mielihyvällä hän sivumennen lyödä naksahutti Tuomaan jalkoja ovenpieleen.
Seinänpituisella puupenkillä äitinsä kamarissa makasi Inkeri. Hän ei ollut riisuutunut. Siihen vaan oli heittäytynyt vähäksi aikaa. Rasittava ilma oli nähtävästi heikontanut sairasta. Häntä vaivasi alituinen jano, ja Inkerin täytyi vähän väliä käydä noutamassa vettä kellarista, jossa hän koki säilyttää sitä kylmänä. Inkeriä kauhistutti joka kerta, kun hänen täytyi laskeutua sen synkkään holviin.