Ja Inkeri nukkui niin makeasti kuin nukutaan hänen iällään, kun on kova päivätyö päätetty ja hyvä omatunto päänaluksena.
Sinä yönä pantiin Sormulassa evästä viidelle miehelle, ja päivän sarastaessa läksi talosta viisi ratsastajaa kiitämään mikä pitäjän valtatietä, mikä korvessa kiertelevää polkua myöten.
Majuri yhä jatkoi ryypiskelemistä. Hän huusi ja loilotteli huoneissaan yötä päivää. Kolmantena päivänä nukkui hän päivälliseen asti. Noustuaan hän meni väentupaan. Siellä potkaisi hän talon vanhaa kalastaja-ukkoa, joka oli ruvennut uunin viereen ruokalevolle, ja löi korvalle renkipoikaa, joka parhaillaan kantoi täyttä vellivatia eikä sentähden kyennyt ottamaan lakkia päästään majurin tupaan tullessa. Emäntäpiikaa hän torui ja sätti kovasti siitä, että tämä käytti renkipoikaa töissään apunaan.
— Syksyllä saat mennä. Tämmöisessä talossa ei tuommoinen vanha pahannäköinen kutale kelpaa.
Majuri istuutui lavitsalle pöydän eteen. Hän oli kamalan näköinen, ryppyinen naama oli harmahtavan keltainen. Mustat, veristävät silmät mulkoilivat päässä.
Arkoina seisoivat palvelijat hänen edessään. Toinen toisensa perästä vaadittiin tilintekoon. Majuri oli erittäin ärtyisä ja tyytymätön kaikkeen.
— Hakekaa Inkeri tänne! huusi majuri, kun toiset olivat valmiit. — Huolimaton tyttö; istuu vain siellä kamarissaan ja antaa piikain varastaa ja laiskoitella. Tuokaa hänet paikalla tänne!
Emäntäpiika, jonka silmäterä Inkeri oli, läksi hätäisesti häntä hakemaan. Vähän ajan perästä palasi hän itkien.
— Ka, eihän se lapsi parka saata tulla, kun äiti kuolemata tekee. Hiljaa lisäsi hän: — Tuleehan se loppu kerran meille kaikille ja sitten suuri tilinteko.
Majuri ei virkkanut mitään siihen. Jyrkille hän antoi määräyksiä, sitten poistui huoneeseensa ja sulki oven.