— Tulen…. Jos vaan äiti jaksaa…
— Te olette pelastanut henkeni, puuttui nyt Nevalainen puheeseen. — Jumala sen teille palkitkoon! Kapina on tekeillä majuria vastaan. Ilman teidän tointanne olisi se kenties mennyt myttyyn; sillä minulla on tärkeä sana saatettavana.
Inkeri avasi ulko-oven. Yö oli pilkkopimeä, ukkonen kävi harvemmin, mutta vettä tuli tulvanaan.
— Ensi kerran kun tavataan, on minun vuoroni pelastaa sinut, sanoi Tuomas lähtiessään. — Elä pelkää, jos kahakka syntyisi… Ei sitä kauan kestä. Hyvästi, Inkeri.
— Hyvästi.
Pimeässä hapuillen oli Inkeri löytänyt tuolin majurin vuoteen vieressä. Hän oli noussut sille ja asetti juuri avaimia naulaan, kun huone yhtäkkiä välähti valoisaksi ja jyräys, paljon kovempi entisiä, tärisytti ikkunoita. Jyrki hypähti vuoteeltaan.
Inkeri tuskin uskalsi hengittää. Hän seisoi tuolilla ja puristi käsiään rintaansa vasten. Pimeys ympäröi häntä. Jyrki kuului taas heittäytyvän tilalleen. Mutta Inkeri ei uskaltanut liikahtaa. Aika tuntui hänestä äärettömän pitkältä.
Vihdoin ilmoittivat äänekkäät kuorsaukset, että Jyrki taas nukkui, ja tyttö uskalsi lähteä pois.
Sade oli melkein tauonnut. Rajuilma oli lopussa. Äiti näytti nukkuvan.
— Pelastetut, hirmuisesta kuolemasta pelastetut! Kiitos Jumalan!