— En, en mitään siitä…
— Minut on saatu tänne petoksella… On täällä toinenkin. Sipo
Nevalainen Nurmeksesta.
Inkeri kääntyi katsomaan vierasta. Niin, tuo oli sama mies, jonka kohtaloon hänen väkisinkin oli täytynyt ottaa osaa. Inkeri kätteli häntä.
— Teitähän minä tulin pelastamaan. Minä näin, kun Teidät sysättiin kellariin… Jos en minä olisi sitä nähnyt, sanoi Inkeri katsoen kyynelsilmin Tuomaaseen — niin olisitte saaneet olla tässä kauheassa paikassa kuinka kauan….
— Me olisimme saaneet kuolla nälkään. Se on nähtävästi tarkoitus. Nevalaiselle ei ole annettu ruokaa eikä juomaa sittenkuin hän tänne heitettiin.
Inkeriä värisytti. — Lähdetään pois täältä.
Hän otti kynttilän käteensä ja Tuomas lukitsi oven. Mennessään kertoi Tuomas, miten hänet oli houkuteltu hoviin tulemaan ja mitä hän oli saanut tietää majurin huoneessa. Kun miehet olivat päässeet porstuaan, sammutti Inkeri tulen ja pani kiinni luukun.
— Onko äitisi todella hyvin kipeä? kysyi Tuomas.
— On. Hän on hyvin heikko. Luulen, että hän kohta seuraa Sikkeä. Inkeri hyrähti itkuun.
— Elä itke, Inkeri. Tuomaan ääni värähteli myös. — Ennen kuin
neljännen päivän aamu koittaa, täytyy meidän olla täällä miesjoukolla.
Silloin tulee hirmuvallasta loppu. Sinut ja äitisi vien minä kotiini.
Tulethan sinne?