Päästyään majurin huoneesta veti Inkeri syvään henkeä. Hän vapisi, mutta kellari ei häntä enää kammoksuttanut. Hän riensi sinne. Siellä otti hän tulukset taskustaan, iski tulta ja sytytti kynttilän. Sitten avasi hän olutkellarin oven. Ukkonen jyrisi hirvittävästi. Kellarissa synnytti sen pauke jylhän jyminän.
Inkeri katseli ympärilleen. Kosteina kiilsivät seinän kivet. Ja tuolla, suuren tynnörin luona oli ovi… Hitaasti asteli hän sinnepäin. Häntä, rupesi taas pelottamaan. Hän asetti kynttilän tynnörille ja aikoi avata ovea. Mutta pelko pidätti kättä.
— Mitä kätki tuo ovi? Minne se johti? Hautakammioonko, jonne ihmisiä elävinä haudattiin?
Silmänräpäyksen seisoi hän epäröivänä. Ukkonen jyrähti mahtavasti.
— Kaikkivaltiaan ääni. Hän, kaikkivaltias Jumala, on myöskin hautojen
Herra.
Inkeri asetti avaimen lukkoon, väänsi sitä ja työnsi ovea kaikin voimin.
Ovi oli niin laitettu, että se kimmahti auki odottamattoman nopeasti.
Kellarin pohja sen takana oli jalkaa syvempi kuin toisella puolella.
Inkeri horjahti. Hän olisi pudonnut, jos ei kaksi tukevaa kättä olisi
ottanut häntä vastaan.
— Inkeri! huudahti vastaanottaja.
— Tuomas! Sinäkö täällä…? Joko majuri on hävittänyt Sormulankin?
— Etkö sinä tietänyt, että minut haettiin tähän taloon?