— Ei, sitä ei ollut kukaan tehnyt. Kukapa sitä olisi tehnytkään… Ja savun haju oli tullut jo heitä vastaan.
Ennenkuin miehet ennättivät tointua hämmästyksestään, leimahti tulikin seinästä. Joukossa syntyi liikettä.
— Nouskaa! Talo palaa! huusi Nevalainen ja paiskasi rikki tuvan ikkunan.
Unen pöpperössä ja yövaatteissaan kiiruhtivat palvelijat ulos. Mutta majuria ei näkynyt eikä Jyrkiäkään.
Heti kun palo huomattiin, oli Tuomas särkenyt kentän puoleisen oven ja rientänyt yläkertaan vieville portaille. Puoliväliin hän pääsi, mutta ei etemmä. Siellä jo tuli roihusi vastaan.
Kauhistuneena riensi hän pois portailta ja saatuaan miehiä avuksi siirsi kiireesti tikapuut Inkerin ikkunaa vasten. Hän kiipesi ylös, löi rikki ikkunan ja hyppäsi huoneeseen.
Kuumuus ja savu tekivät siellä olon tukalaksi. Liekit hulmusivat jo katon rajalla, ja seinän takaa kuului tulen räiske.
Inkeri oli hervahtanut lattialle äitinsä vuoteen viereen. Hän oli vielä hengissä, vaikka tunnotonna.
Mutta vuoteella lepääjä ei enää hengittänyt. Hän oli arvattavasti kuollut jo ennen tulen irtipääsyä, koskapahan oli ennättänyt jäähtyä. Oli kummallista nähdä vainajan rauhallisia, onnellisia kasvoja tässä hädän ja kauhun keskellä. Hänen lempeille kasvoilleen oli jäänyt ilon ilme, jota siinä ei oltu nähty moneen vuoteen. »Kyynelet» olivat »pyyhityt pois»….
Tuomas nosti Inkerin lattialta ja alkoi taakkoineen varovasti laskeutua tikapuita myöten. Alas tultua vietiin pyörtynyt joen rannalle, jossa vilpoinen ilma ja raitis vesi vähitellen saivat hänet tointumaan.