Kolmasti oli Sormulasta oltu pakosalla. Vuonna 1714 oli asuttu sydänmaalla karjomökillä unikeonpäivästä seuraavan vuoden touontekoaikaan asti.
Vihollinen oli silloinkin tullut äkkiarvaamatta. Tuomas oli vastikään tullut niityltä korjaamaan katkennutta viikatetta. Hän oli juuri aikonut lähteä pajaan, kun naapuritalon elättipoika hengästyneenä oli syöksynyt tupaan.
— Paetkaa kiireesti! Venäläinen on tulossa, oli hän huutanut. — Isäntä käski sanoa, että pitää joutua. Vihollinen on aivan kintereillä.
Ja poika oli lähtenyt yhtä kiireesti kuin oli tullutkin.
— Kuules Antti! oli Tuomas huutanut hänen jälkeensä. — Kierrä meidän uudisniityn kautta ja käske niittyväen kiiruhtaa Pankajärvelle ja sieltä karjomökille. Toinen vene heitetään heitä varten.
— Kyllä minä menen, oli poika huutanut ja lähtenyt juoksemaan niittyä kohti.
Mutta ei hän saanut sanaa perille viedyksi. Niittyä lähetessään hän oli kuullut sieltä outoa melua. Hän oli kiivennyt korkeaan kuuseen ja nähnyt vihollisten mellastavan niityllä. Poika oli kätkeytynyt kuusen tuuheiden oksain suojaan ja jäänyt sillä kertaa vihollisilta huomaamatta; mutta muutamia viikkoja myöhemmin olivat he tavanneet hänet ja vieneet vankina Venäjälle.
Yhden Sormulan rengeistä olivat viholliset tappaneet, kun tämä oli ruvennut puolustautumaan. Toiset palvelijat oli viety vankina vihollisen maahan. Vanhan Siljan, Lieksan hovin entisen emäntäpiian, joka oli seurannut Inkeriä tämän uuteen kotiin, olivat heittäneet yksin hengissä niitylle. Eräs vihollisista oli reväissyt häneltä hameen ja pääliinan ja huutanut:
— Mene sinä, vanha taara, kirkkipihaan makoamaan!
Kaikki oli tapahtunut hyvin äkkipikaa. Silja seisoi typertyneenä säikähdyksestä ja katseli kauhistuneena leipäkumppaninsa veristä ruumista. Silloin kömpi Antti piilostaan ja kertoi Siljalle Tuomaan käskyn.