— Voi, jos Tuomas olisi saanut elää ja kuulla tämän…
Inkeri kätki kasvot käsiinsä, ja kyynel toisensa jälkeen vieri laihtuneiden sormien lomitse. Silloin tulivat Annaliisa ja Heikki juosten, kädet täynnä kukkasia.
— Tässä on äidille kukkia, huusivat he yhtaikaa. Ne ovat Sormulan pellon pientarelta. Siellä Pentti ja Paavo ovat aidan panossa.
— Minä löydän sinne tien jo aivan yksin, kertoi Annaliisa loistavin silmin.
— Ja minä, tarttui Heikki puheeseen — minä osaisin jo kyntää, jos vaan jaksaisin auraa nostaa, ja Pentti on sanonut, että minä kyllä jaksan, kun vaan syön ison vadillisen puuroa. Kohta minä sen syön ja sitten minä kynnän niin ison pellon, että kasvaa paljon leipiä, semmoisia leipiä, joita Sanna pyhäksi paistaa.
Inkeriltä unohtui itku, ja hänen suunsa vetäysi hymyyn, kun hän kuuli viisivuotiaan vakavalla varmuudella lausutut sanat. Ihastuksella katseli hän lapsiaan. Nyt vasta hän huomasi, miten he näissä muutamissa viikoissa olivat käyneet terveen näköisiksi.
Pentti ei valittanut väsymystä, vaikka hän jo oli yli seitsemänkymmenen. Hän liikkui hitaasti, mutta työssä hän oli päiväkaudet. Kohta kylään tultuaan oli hän noussut keskellä yötä, ottanut lapion ja mennyt Sormulan raha-aarretta katsomaan. Tallella se oli. Osan rahoista hän otti, loput kätki huolellisesti paikoilleen.
Olot olivat niin tasaantuneet, että raha alkoi kaluksi kelvata. Pentti osti rahoilla siementä ja syötävää. Hän hankki auran ja sai Paavon kyntämään. Itse heilutti hän kuokkaa niin paljon kuin vanhat käsivartensa jaksoivat. Ja niin saatiin pieni palsta Sormulan peltoa siemennetyksi.
* * * * *
On Juhannusaatto. Sysimiesten pirtin eteen on kahden puolen pystytetty koivuja. Kukkivia pihlajia on asetettu pirtin nurkkiin. Seinän rakoihin on pistetty tuomen oksia. Illallinen on jo syöty, koskapahan tyhjä, pesemätön pata on liedellä.