Keskustelun aikana oli Ulriika tuonut sisään teekeittiön. Kaarina hämmästyi nähdessään tuiman katseen, jonka vanha palvelija loi Esteriin.
— Mutta onhan ikävä, jos Iriksen täytyy jäädä yksin kotiin, sanoi Mauno.
— Iris on köyhä tyttö, joka elää toisten armopaloista, ja silloin ei ikävä eikä hauskuus tule kysymykseen, vastasi Ester kovasti.
— Todella! Maunon ääni oli sanomattoman ivallinen.
— Mitä sinä kuhnailet, Iris, tiuskaisi Ulriika. — Mene noutamaan kupit pöytään.
Iris nousi nopeasti, ja Kaarina loi harmistuneen katseen Ulriikaan. Aina hän oli niin tyly Irikselle.
Iloinen mieliala ei tahtonut enää palautua. Illallispöydässä Elsa kyllä tavalliseen ajattelemattomaan tapaansa puhua lörpötteli ja Aksel teki hänestä pilaa. Mutta toiset olivat enimmäkseen ääneti.
Illalla istui Kaarina vielä Hannan huoneessa, kun Elsa jo oli vuoteessa.
— Minusta on niin ikävä, ettei Iris pääse mukaan, sanoi hän. — Ja Ulriika on oikein ilkeä Irikselle.
Hanna hymyili. — Niinkö luulet?