— Etkö kuullut, kuinka tuimasti hän komensi Iris rukan keittiöön?
— Kyllä, vastasi Hanna, mutta arvelen Ulriikan tehneen niin siksi, että hän huomasi Iriksen olevan itkuun purskahtamassa.
Kaarina vaipui mietteisiin.
— Huomasitko sitten, kuinka äkäisesti Ulriika katseli Esteriin? kysyi hän sitten.
— Huomasin kyllä. Mutta nyt minäkin kysyn vuorostani sinulta: Etkö sinä, pikku Kaarina, ole huomannut, että Ulriika on ainoa henkilö koko Heinosen perheessä, joka suosii Iristä, vaikka hän kokee peittää tunteensa karkean kuoren alle?
— Ihanko totta! Voi tuota kilttiä Ulriikaa! Ja minä kun olen ollut niin usein suuttunut häneen Iriksen tähden. Nyt voin hyvillä mielin mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Hanna.
Seuraava päivä oli täynnä iloista odotusta. Oli niin hauska istua koulussa ja tietää, että jotain erityistä oli käsissä illalla. Historiantuntikin kului Kaarinasta oikein nopeaan, vaikka hän vastasikin: Verdi, kun opettaja kysyi, kuka kutsui kokoon Nikean kirkolliskokouksen. Iris oli hajamielinen ja tavallista veltompi. Päivällisen jälkeen, kun Kaarina ja Erkki istuivat pelaamassa dominoa, kuulivat he Hannan sanovan rouva Heinoselle:
— Saako Iris minun sijastani lähteä oopperaan? Antaisin hänelle pilettini.
— Ei suinkaan, rakas lapsi. Mene sinä vain oopperaan, kun kerran olet maksanut pilettisi. Et sinä saa uhrautua Iriksen tähden.
— Eikä hän sitä ansaitsekaan, sanoi Ester, joka oli astunut sisään keskustelun aikana — Elsa kertoi, että hän on ollut tavallista huolimattomampi koulussa tänään. Sellainen hutilus!