— Täti hyvä, pyysi Hanna edelleen välittämättä Esterin huomautuksesta. — Eikö Iris kuitenkin saa mennä? Muutoinhan piletti jää hukkaan. Ja vähän epäröityään hän lisäsi: — Minulla on niin kova päänkivistys.
— Nyt ei Hanna puhu totta, kuiskasi Erkki Kaarinalle, — katso, kuinka hän punastuu.
Todellakin. Hanna oli aivan punainen ja niin onnettoman näköinen, että rouva Heinonen surkutellen lausui: — Siinä tapauksessa Iris kyllä saa mennä. Iris! huusi hän keittiöön. Sinä saat mennä oopperaan. Hanna ei jaksa mennä, saat hänen pilettinsä.
Iris hyökkäsi sisään märkä käsiliina käsivarrella, hän oli juuri astioita pyyhkimässä. Hänen silmänsä säihkyivät.
— Mutta onko sinulla kunnollista pukua? kysyi Ester.
— Sehän on yhdentekevää, huusi Iris.
— Niin, sinulle kyllä, mutta ei meille, joiden seurassa olet. Tule meidän huoneeseen, niin koetan sopiiko sininen musliinipuseroni sinulle.
Kello seitsemän aikana vaelsi seitsemän onnellista olentoa kohti teatteritaloa. Kaikki he olivat iloiset ja hyvällä päällä. Iris oli aivan kalpea jännityksestä. Hän oli tosin ensin vastustellut peljäten Hannan uhrautuvan hänen tähtensä, mutta kun Hanna oli vakuuttanut, ettei häntä haluttanut, rauhoittui Iriskin. Mutta jos hän olisi nähnyt, kuinka alakuloisena Hanna istui yksin huoneessaan toisten lähdettyä, ei hän ehkä olisi ollut niin onnellinen.
Näytäntö alkoi. Muut kaikki olivat ennen käyneet oopperassa, mutta Iris ja Kaarina olivat ensikertalaisia. Kaarina oli haltioissaan, ja Iriksen silmät paloivat. Esterin täytyi lakkaamatta varoittaa: — Istu alallasi, Iris. Iris, ihmiset katselevat sinua. Älä ole naurettava, Iris.
Mutta Iris ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän ikäänkuin imi itseensä joka sävelen, joka liikkeen.