Iris naurahti katkerasti. — Tahtoisinko? Kärsisin nälkää, jos vain oppisin laulamaan. Ja ehkä minä jonakin päivänä karkaankin ansaitakseni rahoja sitä varten.
— Iris, Iris, älä puhu noin — lempeä Hanna oli aivan kauhistunut. — Kuule, älä mene vielä tänään laulunopettajasi luo, ehkä keksimme huomiseksi jonkin keinon. Lupaathan, ettet mene vielä tänään?
— Sama se, vaikka en tosiaankaan ymmärrä, mitä hyötyä siitä olisi.
— Kuka tietää? Ja nyt minun täytyy erota sinusta, lähden tapaamaan erästä sukulaista.
Iris nyökkäsi päätään jäähyväisiksi ja jatkoi välinpitämättömänä matkaansa.
Seuraavana päivänä Iris hyökkäsi punaisena Hannan huoneeseen ja syleili häntä rajusti.
— Ajatteles, Hanna, minä kävin laulunopettajan luona, ja tiedätkös, mitä hän sanoi! Minun ei tarvitse huolehtia maksusta. Minun tulee vain olla ahkera ja harjoittaa ääntäni. Tiedätkös, Hanna, — Iris hiljensi ääntään, — eilen illalla rukoilin Jumalaa niin hartaasti, niin hartaasti, että saisin oppia laulamaan, luuletko, että hän on kuullut rukoukseni?
— Hän kuulee aina rukouksemme, sanoi Hanna, ja kirkas loiste levisi hänen kasvoilleen.
— Niin, sellaisen kuin sinun, mutta minähän olen niin raju ja kelvoton. Ja sitäpaitsi on laulunopettaja niin kauhean kitsas, en voi ymmärtää, kuinka hän antaisi minulle ilmaiseksi tunteja.
Hannan huulille nousi veitikkamainen hymy. — Älä nyt sitä tuumiskele, voithan ajatella, että satujen haltijatar pitää sinusta huolta.