— Niin, ja nyt he ovat saaneet sen tietää, enkä minä enää saa jatkaa laulutuntejani. Hän purskahti uudestaan itkuun.
Hanna mietti hetkisen.
— Kuulepas, Iris, me menemme molemmat neiti Hammarin luo, ja kerromme kaikki ja pyydämme anteeksi. Ehkä kaikki vielä käy hyvin.
— En minä uskalla, hän on niin kauhean ankara.
— Sinun on paljon helpompi olla, kun olet tunnustanut asian.
Hetkisen vastusteltuaan suostui Iris, ja vielä samana iltana soittivat ystävykset neiti Hammarin ovikelloa. Neiti Hammar oli ensiksi synkkä kuin ukkospilvi, ankara ja taipumaton. Mutta Iris oli harvinaisen nöyrä ja katuvainen, ja Hanna puhui niin kauniisti, että kivikin olisi voinut heltyä, kuten Iris jäljestäpäin sanoi. Ja kuinka ollakaan, loppujen lopuksi päätti neiti Hammar antaa anteeksi hurjalle suojatilleen, tietysti sillä ehdolla, ettei tämä vastedes panisi toimeen samanlaisia sivistymättömiä keksintöjä.
Mutta laulutunnit hänen täytyi jättää, niihin ei neiti Hammarilla ollut halua eikä varoja. Ja ahkeruudella ja nöyryydellä tuli Iriksen sovittaa hairahduksensa.
Tytöt niiasivat jäähyväisiksi. Hanna oli ylen tyytyväinen heidän käyntinsä tulokseen. Kappaleen matkaa he kulkivat ääneti, sitten sanoi Iris kaiuttomalla äänellä:
— Minun pitää kai nyt mennä ilmoittamaan laulunopettajalleni, että keskeytän tuntini.
— Tahtoisitko kovin mielelläsi jatkaa lauluopintojasi? kysyi Hanna.