Hetkisen kuluttua hiipi Hanna Iriksen pieneen keittiön takaiseen komeroon. Iris istui kyyristyneenä kokoonvedetyllä harmonikkasängyllä. Hän tuijotti synkkänä eteensä. Koko hänen olentonsa teki niin hyljätyn ja surullisen vaikutuksen, että kyyneleet kohosivat Hannan silmiin. Hän istuutui Iriksen viereen, mutta tämä käänsi ynseänä hänelle selkänsä.
— Iris, pyysi Hanna, — älä ole minulle noin tyly.
— Mene pois. Minähän olen vain kasvattamaton katutyttö, sanoi Iris katkerasti.
Hanna kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. — Etkö tahdo kertoa minulle, miksi rupesit noin ajattelemattomaan tekoon? Olisin iloinen, jos osoittaisit minulle luottamusta.
Iris pudisti päätään. — En kerro sitä kenellekään. Te vain nauraisitte.
— Olenko minä koskaan nauranut sinulle?
— Et, et, sinä olet aina ollut minulle hyvä, huusi Iris, ja samassa tulvasivat kyyneleet esille. Hän painoi päänsä Hannan olkapäälle ja itki kauan ja katkerasti.
Hanna siveli äänetönnä hänen hiuksiaan.
— Minä tahdoin ottaa laulutunteja, alkoi Iris kertoa nyyhkytystensä välillä. Mutta kun ei minulla ollut rahoja millä maksaa, rupesin myömään sanomalehtiä. Talonmiehen tyttö myö lehtiä ja saa 45 markkaa kuussa. Laulunopettajani sanoi, että minulla on harvinaisen hyvä ääni. — Ja kesken itkua kirkastuivat Iriksen kasvot.
— Iris rukka, senkö vuoksi sinä aamulla aikaisin samoilit pimeitä katuja, kun me muut vielä nukuimme?