Kun Kaarina seuraavana päivänä tuli ruokapöytään, huomasi hän heti, että Elsa lupauksestaan huolimatta oli kielinyt. Rouva Heinosen poskilla hehkui punaiset täplät, ja Ester oli kiihtynyt ja tavallista ärtyisempi. Iristä ei näkynyt. Kaikki tunsivat, että oli ukkosta ilmassa. Ovikello soi, ja neiti Hammar astui sisään. Synkkänä hän katosi rouva Heinosen huoneeseen. Iris kutsuttiin sinne myöskin. Hänen kasvonsa olivat aivan ilmeettömät, tummat silmät vain hehkuivat.
— Kyllä hän nyt saa, sanoi Ester. — Ja sietääkin. Ajatelkaa, käydä sanomalehtiä myömässä kuin mikäkin katutyttö. Hirveätä! Ja hänen äitinsä oli meidän tätimme!
— Epähienoa, mautonta! Ja rahat hän on tietysti pannut makeisiin, lisäsi Aksel.
— Niin, kun ei kukaan koskaan antanut hänelle rahoja, itki Sissi.
— Ulos Sissi, tämä ei sovi sinun korvillesi. Kauhean nenäkäs tuo tyttö, torui Ester.
Sissi juoksi parkuen keittiöön Ulriikan luo, jonka silmät olivat punaiset ja kädet vapisevat.
Elsa istui syyllisen näköisenä sohvan nurkassa välttäen katsoa Kaarinaan. Hanna poistui huoneeseensa, Kaarina hiipi hänen jälkeensä. He itkivät molemmat.
Noin tunnin kuluttua lähti neiti Hammar pois. Iris lähetettiin huoneeseensa.
— No, mitä hän sanoi? kysyi Ester uteliaana, kun rouva Heinonen ja Elin palasivat arkihuoneeseen.
— Hän ei puhu mitään, seisoo vain mykkänä. Täti uhkaa lähettää hänet maalle. Hän on kauhean uppiniskainen. Kuka olisi uskonut, että Helenan tyttärestä tulisi tuollainen villi! — Rouva Heinonen huokasi raskaasti.