— En sitä väitä, mutta minusta tuntuisi vaikealta tanssia, kun isäni makaa haudassa. Erkki hyvä, pyydä Iris. Hän tulisi niin iloiseksi. Luulen, ettei hän koskaan vielä ole ollut tanssiaisissa, ja hän iloitsisi siitä sata kertaa enemmän kuin minä.
Erkki epäröi. — Minä olin niin kuvitellut, kuinka hauska meillä olisi. Eihän sinun tarvitsisi tanssia siellä. Pitäisimme muuten hauskaa.
— En kiellä ainoastaan tanssin tähden, sanoi Hanna hiljaa, mutta pelkään, ettei se olisi minulle hyväksi.
— Miksi niin, oletko sairas?
— Olen ollut hiukan heikko viime aikoina. Lääkäri sanoo, että minun pitää olla hyvin varovainen voidakseni jatkaa kouluani.
Erkki katseli Hannaa. Niin, hän näytti todella melkein huonolta, iho oli läpikuultava, silmät suuret, ja kädet olivat käyneet niin kapeiksi. Tuntui kuin kylmä käsi olisi kouristanut hänen sydäntään, mutta hän tekeytyi iloiseksi hilliten mielenliikutuksensa.
— Olkoon menneeksi, sanoi hän reippaasti, — minä pyydän Iristä, mutta sitten sinun myöskin pitää luvata minulle, että käyt ahkerasti kävelemässä ja syöt hyvästi. Luulenpa, että rupean pitämään sinusta isällistä huolta, lisäsi hän veitikkamaisesti. Tiedäthän, että aion lääkäriksi, sinä saat olla ensimmäinen potilaani.
Hanna hymyili. Erkin iloinen olento oli jo itsessään lääkettä hänen alakuloiselle mielelleen.
Kello kuusi lauantai-illalla oli konventin määrä alkaa, kello puoli kuusi täsmälleen astuivat Kaarina ja Elsa valmiina arkihuoneeseen, jossa Yrjö Heiniö, Mauno ja Erkki odottivat heitä. Heti huoneeseen tultuaan huomasi Kaarina, että jotain oli hullusti. Erkki oli synkän näköinen, Mauno ja Yrjö Heiniö noloja, Ester torui paraillaan Iristä, joka surkean näköisenä seisoi hänen edessään.
— Ja sinä aiot todellakin tulla tuossa asussa normaalilyseolaisten konventtiin? Et sinä ainakaan turhamainen ole!