— Nyt sinä olet hienoin meistä, sanoi Elsa. Hänen oma pukunsa, joka äsken oli hänen mielestään ollut niin sievä ja hieno, himmeni nyt aivan Iriksen puvun rinnalla. Hän huokasi. Se olikin jo pesty kolme kertaa. Mutta sitten hänen hyvä sydämensä voitti hiipivän kateuden. Oli hauska, että Iris rukkakin kerran oli kunnollisesti puettu.
Ihmeellinen lähetys oli saattanut kaikki iloiselle tuulelle, ja kun Väinö Kalm tuli noutamaan Esteriä, ei hän saanut nuhteita myöhästymisestään. Riemuiten ja kovaäänisesti heitettiin kotiin jääville hyvästi ja riennettiin ulos. —
— Onko Iris kotona? kuului seuraavana päivänä täti Alinan kolakka ääni eteisestä.
Nuoret, jotka paraillaan istuivat kodikkaasti arkihuoneessa eilispäivän muistoista juttelemassa, loivat toisiinsa merkitseviä katseita.
— Nyt pamahtaa, sanoi Aksel.
— Niin, äiti soitti eilen Alina tädille ja kysyi Iriksen puvusta. Täti oli hirveän suuttunut ja sanoi, että hänen ei ole tapana heittää rahoja sellaisiin turhuuksiin kuin tanssipukuihin. Hän torui äitiä siitä, että hän oli antanut Iriksen ottaa puvun ylleen, kun ei tiedetty, mistä se tuli, selitti Elsa tärkeän näköisenä.
— Niin, sanoi Alina täti, joka samassa astui huoneeseen. — Minua kummastuttaa suuresti, että Iris niin kevytmielisesti saattoi vastaanottaa lahjan, jonka antajaa hän ei tunne.
Iris oli punainen ja toiset kaikki totisia. Iloinen mieliala oli kuin pois puhallettu.
— Iris tuntee kyllä antajan, kuului Hannan sointuva ääni.
Yleinen hämmästys.