— Odottakaa, täällä on vielä, sanoi Elin ja otti laatikosta valkoiset silkkisukat, sirot valkoiset kengät ja pitkät valkoiset hansikkaat.
Kaikki seisoivat kuin ukkosen iskemät. Tämähän oli kuin satua. Iris itse oli kuin kivettynyt.
— Ei nämä voi olla minulle, hän mutisi.
— Älä hulluttele, osoite on selvästi sinulle, mene nyt vaan ja pue nopeasti yllesi, puuhasi Elsa innoissaan.
— Minä tulen sinua auttamaan, sanoi Ester, — pian, pian, ja hän veti hämmästynyttä Iristä kädestä omaan huoneeseensa. — Elin, tule sinäkin.
Sillä aikaa kuin Iristä puettiin, koetettiin arkihuoneessa arvailla, keneltä ihmeellinen lahja oli. — Se on tietysti täti Alinalta, sanoi Elsa.
— Jos se on täti Alinalta, epäilen, että mummorukan pää on sekaisin, nauroi nenäkäs Aksel. — Ei hän muutoin olisi tuommoista pukua Irikselle lähettänyt.
— Vaiti, Aksel, älä puhu niin sopimattomasti, torui rouva Heinonen.
Hetkisen kuluttua astui Iris sisään. Ihastuneet huudot tervehtivät häntä. Puku oli todella erittäin sievä ja aistikas ja soveltui Irikselle erinomaisesti.
— Oikea taideteos! mumisi Aksel ihastuneena.