— Hanna, sinä olet jalo tyttö, sanoi Alina täti melkein lämpimästi.
— Miksi neiti Hammar niin hämmästyi, kun Hanna sanoi, että tehtailija Pauni on hänen enonsa? kysyi Kaarina Erkiltä.
— Etkö tiedä, tehtailija Paunihan on Suomen rikkaimpia miehiä, vanhaa kelpo kauppiassukua. Kuka olisi uskonut, että vaatimaton Hannamme on niin rikasta sukua. Nyt luulen tietäväni, kuka kustantaa Iriksen laulutunnit.
— Hanna, miksi et ennen ole kertonut enostasi mitään? kysyi Iris illalla, kun tytöt istuivat yhdessä Hannan huoneessa.
Hanna hymyili. — En mielelläni kerro perheasioistani muille.
— Niin, sinä olet niin umpimielinen, sanoi Kaarina. Hänen äänessään oli loukkaantunut väre.
— Älä ole pahoillasi, pikku Kaarina, — katsopas, eno on ollut äidilleni ja minulle pitkät ajat hyvin vieras. Vasta muutamia kuukausia sitten me löysimme toisemme.
Kaarina muisti illan, jolloin Hanna oli saanut salaperäisen kirjeen ja kiihtyneenä lähtenyt ulos.
— Silloinko, kun sait tuon kirjeen, kun olimme niin levottomia Iriksen puolesta?
— Niin, eno kirjoitti minulle ja pyysi minua tulemaan hänen puheilleen. Kun tulin ulos, istui hän itse autossa minua odottamassa. Hän kysyi niin paljon äidistä, ja minä aloin heti pitää hänestä. Eno ja äiti ovat olleet hyvin rakkaita sisaruksia. Mutta sitten äiti meni vasten enon tahtoa naimisiin, ja sitä ei eno voinut antaa anteeksi. Ja enon vaimo, minun tätini, ei voinut sietää äitiä, hän koetti kaikin tavoin estää sovintoa. Nyt ovat eno ja äiti molemmat leskiä, ja eno on lapseton. Ja nyt äiti muuttaa enon luokse asumaan, ja minä saan hänen luonaan kodin.