— Noh, Musta! huusi Taneli.
— Hyvästi Sere, hyvästi kaikki! kuului nyyhkytysten keskeltä reestä.
— Herran haltuun, lapsi, huokasi Sere.
Musta juosta hölkkäsi alas rantaan. Vielä viimeisen kerran siinä, missä tie mutkistuu mantereeseen päin, käänsi Iris villahuiviin käärittyä päätään. — Sinne katosi Metsäpirtti, katosi pihakuusi, jäivät korkeat petäjät! Pikku seurasi haukkuen kappaleen matkaa, mutta pyörähti viimein nolona kotiin päin ikäänkuin arvaten, että matka oli liian pitkä ja vaivaloinen sen vanhoille käpälille.
— Terveisiä kotiin, Pikku! huusi Iris sen jälkeen.
Oli hienostaan pakkanen, mutta ilma oli kirkas ja keli mainio. Iriksen mieli reipastui. Oli ihanata ajaa kuulaassa talvi-ilmassa kohti outoa, tuntematonta. Taneli kertoi yhtä ja toista taloista, joiden ohi ajettiin. Kun saavuttiin Mustakorpi nimiselle taipaleelle, joudutti Taneli hevosta, metsä oli siinä harvinaisen synkkä ja tiheä, korkeiden kuusten välissä kohosi ja laskeusi tie aaltomaisesti.
— Ei tässä pimeällä pelkomiehet uskallakaan ajaa, vakuutti Taneli. — Metsässä on tapahtunut ryöväyksiä, ja kummituksia kuuluu liikkuvan sydänyöllä, sen on Haukka-Esa omin silmin nähnyt. Ja Taneli tiesi kertoa monta ihmeellistä rosvo- ja kummitusjuttua, joiden kaikkien tapahtumapaikkana oli ollut Mustakorpi. Onneksi paistoi talvinen aurinko jo kirkkaasti, muutoin olisi Iriksen selkäpiitä karminut. Nyt hän sensijaan salavihkaa naureskeli Tanelin vakavalle, salaperäiselle äänelle, joka aina sankimpaan metsikköön tultaessa hiljeni. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli iloinen, kun he metsän pimennosta painuivat valtatielle.
Vakavasti ja hitaasti Musta sitten jatkoi hölkytystään, ja ennen pimeää jouduttiin lähimpään kaupunkiin, josta oli jatkettava matkaa junalla Helsinkiin.
Kolmas luku.