— Saanhan tulla takaisin, jos kovin ikävöin? kysyi hän Sereltä.
— Saat toki, vastasi Sere. Hänenkin sydäntään kirveli ero lapsesta, jota oli kasvattanut ja vaalinut kapalovauvasta pitäen. Mutta Irikselle hän ei mielihaikeuttaan näyttänyt, ompeli ja kutoi vain ahkerasti tytölle vaatteita. Ja paljonpa niitä karttuikin, kun Sere alkoi sulloa tavaroita arkkuun. Siinä oli sininen puolivillainen hame, toinen harmaa, kolmannen punaisen, kamelilankaisen Iris puki ylleen matkahameeksi. Sukkia oli tusinan verran, kaikki pehmeistä, lujista, kotonakehrätyistä lampaanvilloista. Pellavaisia paitoja oli tusina ja kenkiä kahdet, toiset arkkuun, toiset jalkaan. Haukka-Esa, kyläkunnan paras suutari, oli jo syksyllä käynyt ne tekemässä.
Iris oli ihastunut niin suureen vaatteiden paljouteen, varsinkin miellytti häntä uusi päällystakki, joka oli oikein kirkonkylässä tehty. Se oli kyllä vähän liian väljä, mutta lämmin ja komea Iriksen mielestä.
Oli vielä hämärä, kun Taneli tammikuisena pakkasaamuna valjasti vanhan Mustan kirkkoreen eteen. Katkerasti itkien Iris kietoi käsivartensa Seren kaulaan.
— Enkö saa ottaa Killiä mukaani? nyyhkytti hän. — Olisi paljon turvallisempi, jos se olisi matkassa.
— Ei Killi siellä kaupungissa viihdy, lapsi rukka. Ja kuinka sinä sen tässä pakkasessa saat kulkemaan? Kuolee poloinen viluun.
— Pitäisin turkin sisässä sitä.
— Se eksyy suuressa kaupungissa, sanoi Taneli, — eksyy ja joutuu poliisin huostaan.
Iris pelästyi ja suostui, vaikka vastahakoisesti, jättämään kissansa kotiin.
Musta nosteli levottomana jalkaansa. Sere pisti vielä viimeiset piiraat eväsvasuun, sininen matka-arkku sidottiin lujasti reen sevälle ja Iriksen rukki sen päälle. Iris tahtoi kaikin mokomin rukkinsa mukaan, ja Serestäkin se oli viisainta, jottei tyttö unohtaisi kehruutaitoa kaupungissa. Iris puristi vielä kerran Killiä rintaansa vasten, Sere kääri hänet lammasturkkeihin ja istutti hänet nahkasien sisälle rekeen.