— Jos uskaltaisin! kuiskasi hän.
Hetkisen hän seisoi kädet velttoina sivuilla, tuijottaen mustilla silmillään eteensä. Rinta kohosi ja laskeutui kiivaasti. Hän pusersi huulensa yhteen ja ojensi vartaloaan.
— Minä uskallan.
Nopeasti hän riensi eteiseen, veti päällystakin ylleen, sieppasi lakkinsa naulakosta ja juoksi portaita alas.
Hiukan myöhemmin soitettiin johtajattaren ovikelloa arasti, ja laiha, kuluneeseen päällystakkiin puettu tyttö astui eteiseen.
Johtajatar oli pahalla tuulella Eva Kalmin sairastumisen johdosta. Hän oli suurella innolla johtanut Preciosan näytäntöjä. Kappale oli alkanut sujua hyvästi ja nyt sattui tällainen harmi. Hän tervehti Iristä jotenkin nuivasti.
Iris oli niitä oppilaita, jotka eivät saavuta opettajain suosiota. Hän oli liian vilkas tunnilla, huolimaton, ja tarkkaamaton. Niitä aineita, joista hän oli huvitettu, hän osasi loistavasti, mutta muissa, kuten matematiikassa, hän oli mahdoton. Johtajatar oli usein saanut puoltaa häntä opettajakokouksessa. Hänessä oli Iris aina jossain määrässä herättänyt mielenkiintoa. Mutta tällä kertaa hän oli ynseällä mielellä.
— Mitä Iris haluaa? kysyi hän.
Iris huomasi, että hänen oli paljon vaikeampi toimittaa asiansa, kuin hän oli luullut. Hän hankasi kengänkärjellään lattiaa, nyppi sormikkaansa kuluneita sormenpäitä ja punehtui.
— Voisit ehkä jättää asiasi tuonnemmaksi. Minulla on tällä kertaa paljon työtä, sanoi johtajatar äänellä, joka oli tylympi kuin hän itse arvasi.