— Kuulepas, Iris, ei se käy päinsä. Sinähän olet vasta viidennellä luokalla, pikku tyttö muitten esiintyjien rinnalla. Ethän sinä tietääkseni ole koskaan esiintynytkään. Mene nyt vain kauniisti kotiisi.
Iris niiasi masentuneena ja kääntyi lähteäkseen. Johtajatar näki, että hän oli onneton. Sääli tyttöä kohtaan valtasi hänet. Voihan antaa tytön koettaa, silloin hän itsekin huomaa, ettei käy.
— Jos tahdot, saat kyllä laulaa minulle, sanoi hän. — Mutta pian. Minulla on kiire.
Iris käänsi loistavat kasvonsa häneen.
— Oi kiitos, kuiskasi hän.
Johtajatar otti nuotit ja istui pianon ääreen säestämään.
Iris lauloi. Ensi säveleet olivat vielä epävarmat, mutta pian ääni paisui ja varmistui. Viehkeästi soi Preciosan yksinlaulu hänen huuliltaan, metallinkirkkaana ja soinnukkaana.
Kun viimeinen sävel oli vaiennut, käännähti johtajatar tuolillaan, ojensi käsivartensa Iristä kohti ja huudahti liikutettuna.
— Mutta, Iris, sinähän laulat ihanasti. Nyt on pulma ratkaistu. Sinä saat laulaa Preciosan osan. Jatkakaamme.
Iris lauloi edelleen. Hänen sydämensä sykki onnesta, mutta hän ei ajatellut muuta kuin Preciosaa, mustalaistyttöä, joka viimein löysi omaan kotiinsa. Silloin tällöin hän otti väärän säveleen ja sanoissakin tapahtui joskus erehdys.