Elsa istui sanatonna. Hän nipisti kättään nähdäkseen, oliko valveilla. Hänen oli mahdoton käsittää, kuinka Iris oli voinut olla kertomatta esiintymisestään. Mutta kauniisti hän lauloi, sitä ei voinut kieltää.
Näytännön loputtua palkitsi voimakas käsien pauke näyttelijäin vaivat. Pohjolan pojat, Yrjö Heiniö, Aarne Forss ja Väinö Kalm istuivat samalla penkillä, taputtivat käsiään hurjasti ja huusivat yhtämittaa:
— Preciosa! Preciosa!
— Esiintyvät aina sopimattomasti nuo normaalilyseolaiset, mutisi Aksel Maili Borgille. Hän oli kuitenkin hyvillään serkkunsa puolesta.
Maili oli ymmällä kuten useimmat muutkin. Hän oli aina halveksinut Iristä, mitätöntä maalaistyttöä. Ja nyt Iris oli kaikkien ihailun ja ihastuksen esineenä. Hänen luokkatoverinsa, hassut, olivat oikein pöyhkeät hänen puolestaan.
Iris oli heti, kun näytelmä oli lopussa, riisunut Preciosan helyt yltään ja pukeutunut vanhaan mustaan pukuunsa. Johtajatar syleili häntä, joku opettajakin tuli onnittelemaan.
— Hänestä tulee vielä jotain erinomaista, kuiskasi johtajatar johtajalle.
Iris kuuli sanat. Hänen silmissään välähti riemu. Hän otti pienen mytyn, joka sisälsi hänen vähäiset vaatetusneuvonsa, ja pujahti nuorten iloisen, meluavan parven lävitse ulos käytävään. Yksi ja toinen kääntyi katsomaan häntä, kuiskailtiin ja hymyiltiin hänelle.
— Iris, minne menet? Iris, tule meidän joukkoomme! huusivat hänen luokkatoverinsa. He olivat tosiaan, kuten Maili oli huomauttanut, äärettömän ylpeät siitä, että heidän luokkalaisensa oli saanut esiintyä kahdeksannen luokan juhlassa ja tehnyt sen niin loistavasti.
Mutta Iris pujottelihe nopeasti tyttöjen ja poikien ohi pihalle ja kotiin.