Mutta hänet valtasi hirveä halu juosta tiehensä, ennenkuin oli liian myöhäistä. Paeta, ettei tarvitsisi astua kaikkien uteliaiden katseiden eteen.
— Iris, sinun vuorosi.
Johtajattaren ääni kuului kuin jostakin kaukaa.
— Iris, riennä.
Iris totteli konemaisesti. Jalat tuntuivat lyijynraskailta. Häntä peloitti, peloitti kauheasti.
Salissa oli aivan hiljaista. Preciosa, mustalaistyttö, lauloi.
— Iris, kuiskattiin. — Iris Klewe!
Hämmästys valtasi kuulijat. Oliko se todellakin Iris Klewe, heidän koulutoverinsa, hyljeksitty, orpo, Tuhkimo rukka, josta ei tiedetty muuta kuin että hän oli suuri hutilus koulussa, huonosti puettu tyttöpaha, jonka ystävyyttä ei kukaan etsinyt.
— Miten ihanasti hän laulaa, kuiskasi Hanna Kaarinalle. Kyyneleet kohosivat hänen lempeihin silmiinsä.
— Ja miten kaunis hän on, kuiskasi Kaarina. — Katso hänen silmiänsä.