Hän harmitteli itsekseen sitä, että oli jättänyt Erkin yksin Väinö Kalmin luo, jonne pojat olivat kutsutut nimipäiville, ja itse lähtenyt kotiin ainettaan valmistamaan.
Väinö ei ollut hyvää seuraa Erkille, eivätkä liioin Martti Tuominen ja Risto Sax. Mauno tunsi heidät liiankin hyvin, olivathan he luokkatovereita. Maunosta he eivät paljonkaan piitanneet, hän kun oli ikävä lukutoukka heidän mielestään, mutta Erkki, se oli poikaa, se. Häntä oli helppo viekotella kaikenmoisiin ajattelemattomiin kepposiin, jotka olivat Martti Tuomisen ja Risto Saxin elinehto.
— Mitähän he nyt taas keksivät? mutisi Mauno. — Kunpa nyt vain ehtisin ajoissa. Jos Hanna olisi kaupungissa, ei olisi hätääkään, silloin olisi Erkki kyllä lähtenyt minun kanssani kotiin. — Hanna, jonka terveys oli yhä vain huonontunut, oli näet keskeyttänyt koulunkäyntinsä ja lähtenyt enonsa luo tämän maakartanoon.
Äkkiä Mauno huomasi olennon, joka hurjaa vauhtia riensi häntä kohti Nikolainkatua myöten.
Mauno säpsähti, paha aavistus valtasi hänen mielensä. Juoksija tuli suoraan häntä kohti. Nyt Mauno hänet tunsi. Se oli Erkki.
Maunon huomatessaan, ei Erkki pysähtynyt, vaan jatkoi juoksuaan huutaen: — Pian, pian, hän on aivan kintereillämme.
— Kuka?
— Poliisi! Joudu, Mauno, tässä on hätä käsissä!
— Juokse sinä, minä en ole mitään tehnyt, jonka vuoksi juoksisin, vastasi Mauno rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä löikin tavallista nopeammin.
Mutta silloin hän ajatteli, että jos Erkki oli tehnyt jonkun kolttosen, oli parasta, että hän, Maunokin, vältti poliisia. Hän alkoi siis juosta ja näki samassa taakseen katsahtaessaan paksun poliisin juosta helkyttävän heidän jäljessään, minkä paksuudeltaan pääsi. Nyt hän kohotti pillin suulleen, vihelsi.