— Pian, pian! Kiivetään tuosta teurastajan aidan yli.
Yks kaks pojat kiipesivät nopeasti kuin oravat korkean puuaidan ylitse teurastaja Lindin pihalle. Sieltä he pääsivät takatietä paraatikäytävään, avasivat oven sisäpuolelta ja pääsivät siten Maariankadulle. Sieltä he sitten juoksivat Elisabetinkadulle, tekivät vielä pitkän kierroksen eksyttääkseen poliisia ja saapuivat vihdoin levollisesti kävellen kuin ainakin rauhalliset kulkijat Konstantininkadulle. Tuskin he olivat ennättäneet sisään portista, kun kuulivat taas vihellyksen ja sama paksu poliisi juoksi aivan heidän ohitseen Elisabetinkadulle päin.
— Vähälläpä olimme suistua hänen syliinsä, nauroi Erkki.
Mutta Mauno ei nauranut. Hän oli ääneti; vasta kun pojat olivat omassa huoneessaan, kysyi hän Erkiltä:
— Mitä te teitte?
— Särjimme palokellon ja saimme koko palokunnan liikkeelle, nauroi Erkki väkinäisesti. — Ja siitäkös mellakka syntyi!
Mauno säikähti. — Etkö tiedä, että siitä voi tulla ikäviä selkkauksia teille? sanoi hän ankarasti.
— Kaikkea vielä, älä nyt taas ole niin juhlallinen, herra maisteri.
— Ihmeellistä, kuinka kevytmielinen sinä yhä vielä olet, annat aina Martin ja Riston vietellä itsesi ajattelemattomiin tekoihin.
— Ja sinä olet aina yhtä ikävä ja väsyttävä, vastasi Erkki ynseästi. — Mutta minä en viitsi kuulla sinun saarnojasi.