— Vai niin, sanoi hän hitaasti Iriksen nähdessään, — tämä on siis se tyttörukka, jonka isä elää vieraalla maalla laiminlyöden velvollisuutensa lastaan kohtaan. Minä toivon, Iris Klewe, että sinä olet kiitollinen taivaalliselle Isällesi siitä, että Hän näin erinomaista tietä tahtoo johdattaa sinut luoksensa. Koska maallinen isäsi on hyljännyt sinut, on sinun sitä suurempi syy turvautua taivaalliseen Isään.
Iriksen posket hehkuivat. Välähdys hänen mustista silmistään kohtasi vihamielisenä neiti Hammarin kylmää katsetta.
— Ei minun isäni ole hyljännyt minua, vastasi hän kiivaasti. — Hän tulee kyllä pian kotiin, sen on Sere usein sanonut.
— Todella! Neiti Hammar ei sanonut muuta, mutta hänen äänensä ivallinen sävy loukkasi Iristä vielä enemmän. Masentuneena, silmät kyynelissä hän lähti huoneesta.
— Tyttö tuntuu olevan vailla kasvatusta ja käytöstapoja, lausui neiti Hammar, — ja uppiniskainen sen lisäksi, siitä olen varma, lisäsi hän.
Rouva Heinonen huokasi. — Ihmekö se, hän on kasvanut maalla ainoana seuranaan talonpoikaisväki. En voi ymmärtää, kuinka Henrik Klewe saattaa jättää lapsensa noin. Olen aivan ymmällä hänen koulunkäyntinsä suhteen. Hän ei ole oppinut mitään.
— Antakaa hänen lukea tämä lukukausi yksityisesti ja sitten keväällä suorittaa tutkinto kolmannelle luokalle, neuvoi neiti Hammar.
Niin päätettiinkin. Sama opettaja, joka johti Elsan läksyjä, — Elsan oli näet vaikea muutoin seurata koulussa, — saapui Heinoselle joka päivä ja koetti mahdollisimman lyhyessä ajassa iskeä mahdollisimman määrän tietoja Iriksen päähän. Nämä oppitunnit olivat sekä opettajalle että oppilaalle alituisen kiusan ahjona. Iris ei ollut huonopäinen, mutta tottumaton ja haluton säännölliseen työhön. Uusi elämä, joka äkkiä avautui hänen eteensä täynnä erilaisia vaikutuksia, kysyi liiaksi hennon tytön voimia. Hän oli vielä metsälintu, joka vain vähitellen tottui häkkielämään. Mutta sitä ei hänen opettajansa, neiti Salo, ymmärtänyt. Hänen mielestään Iris oli tyhmä ja tietämätön tytönletukka, joka sangen suuressa määrin kysyi opettajansa kärsivällisyyttä. Neiti Salo oli tullut ylioppilaaksi saaden korkeimmat arvosanat ja halveksi kaikkia, jotka eivät olleet yhtä hartaita lukutoukkia kuin hän itse. Hän antoi yksityistunteja saadakseen varoja omia opintojaan varten, mutta häneltä puuttui kykyä jakaa tietojaan muille. Opetustunnit olivat kuivia, opettaja hermostunut, oppilas tarkkaamaton ja haluton. Iriksen ajatukset harhailivat tavallisesti hyvin kaukana siitä, mitä opettaja hänelle selitti. Enimmäkseen ne liikkuivat Metsäpirtissä Seren ja Tanelin, Mustan ja lehmien, Kiliin tai Pikun parissa. Usein hän myös mielessään kuvitteli lähtevänsä ihanaan etelään, jossa tiesi isän oleskelevan. Mielikuvituksessaan hän sepitti romanttisia kohtauksia heidän molempien välille. Milloin saapui isä rikkaana ja ylhäisenä kuin ruhtinas noutamaan tytärtään komeaan kypressien siimestämään marmorilinnaansa, milloin istui hän Metsäpirtin tuvassa kertoen ihmeellisiä seikkailuja matkoiltaan. Ja silloin Iris sanoo neiti Hammarille ja koko maailmalle: "Katsokaa, hän ei ole hyljännyt minua, hän on tullut luokseni."
Näistä onnellisista kuvitelmista hänet tavallisesti herätti opettajan kuiva kysymys: miten kuuluu sääntö lukujen jaollisuudesta? tai: montako millimetriä Suomessa sataa vuosittain? Hämmästyneenä hän silloin katsoi opettajaansa ja vastasi päin mäntyyn.
Neiti Salo ravisti moittien päätään Iriksen edistystä kysyttäessä. Tyttö oli vailla sekä älyä että opinhalua, se oli hänen varma mielipiteensä asiasta.