— Tuli kyllä aamulla, mutta annoin sen Iris neidille, vastasi Mimmi.
Elsa riensi Iriksen luo.
— Miksi et ole antanut kirjettäni?
Iris löi kätensä yhteen. — Hyvänen aika, olen aivan unohtanut antaa sen sinulle.
— Senkin hutilus! Missä se on?
— Jospa voisin muistaa, minne sen panin.
— Tietysti minun pöydälleni, se olisi ollut luonnollisinta. Niin olisin minä ainakin tehnyt.
Iris näytti syylliseltä. Kirjettä ei ollut Elsan pöydällä.
Elsa ja Iris asuivat samassa huoneessa. Elsalla oli oma sievä kirjoituspöytänsä, joka aina oli siisti ja järjestyksessä. Iriksen koulupöytä sitä vastoin oli enemmän tai vähemmän sekaisin. Siinä oli vihkoja, kirjoja, Sissin paperinukkeja, hiusnauhoja, nuppineuloja, lyijykyniä, kaikki suloisessa sekasotkussa. Iris käänsi ylösalaisin kaikki, mitä siinä sillä kertaa oli; turhaan, kirjettä ei löytynyt.
— Miksi et pannut sitä minun pöydälleni? tiukkasi Elsa itkusilmin. — Nyt se on hävinnyt, enkä minä koskaan saa tietää, onko se Ullalta vai ei. Se on kerrassaan kauheata, ja sinä olet maailman vihoviimeinen hutilus.