Iris puursi epätoivon vimmalla kaikki paikat huoneessa.
— Etkö ole nähnyt orvokin väristä kirjekuorta missään? kysyi hän kuiskaten Sissiltä, joka oli tullut huoneeseen ja jännityksellä tarkasti pöydän alla ryömivän Elsan liikkeitä.
— Keneltä se oli? kysyi Sissi.
— Ei se sinuun kuulu! tiuskasi Elsa.
Sissi alkoi parkua. — Hyi, kuinka Elsa on epäkohtelias minulle. Äiti on sanonut, ettei koskaan saa olla toisille epäkohtelias. — Huu-uu, minä kerron äidille.
— Tietysti, sinä ikuinen kantelupytty, huusi Elsa vastaan ja sukelsi pää edellä Iriksen sängyn alle.
— Mitä ihmeellistä näytelmää täällä pidetään, kuului Akselin ivallinen ääni kynnykseltä. — Elsa on sängyn alla, Sissi parkuu minkä jaksaa, ja arvoisa neiti Homsantuu penkoo paperikorin sisällystä kuumeentapaisesti. Jahtaatteko hiiriä?
— Me etsimme kirjettä, joka tänä aamuna tuli minulle, valitti Elsa ja ryömi esiin sängyn alta hiukset pörröisinä ja hame kurtussa. — Mimmi antoi Irikselle kirjeen, ja hän on tietysti sen hukannut.
— Tietysti, kuinka muu olisi mahdollista, sanoi Aksel katsellen onnetonta Iristä, joka istui lattialla paperikori säärien välissä. — En tiedä, jatkoi hän teeskennellyn rauhallisesti, — milloin tämä kirje on tullut, mutta minä löysin sen äsken sateenvarjosäiliön alta.
— Siinähän se onkin! kirkaisi Iris. — Se unohtui minulta säiliön reunalle aamulla, kun koettelin Elinin uutta sateenvarjoa, ja sitten se varmaankin putosi lattialle.