"Kansa muistaa ainiaan Franskan, Saksan kapinaa, Yhdeksännellä sadalla raivos' myrskyn tavalla."
Hitaasti taapusti Taneli eteenpäin ja mitteli mielessään vauriota, jonka myrsky oli metsässä tehnyt. Ruispellolla hänen paha tuulensa kuitenkin vähitellen hälveni. Ja kotvasen kuluttua hän jo suurella hartaudella lauloi Franskan, Saksan kapinaa.
Iris keitti kahvia pellon päässä kahden kiven kolossa. Ripeästi hän levitti sokerit, kermat ja voileivät nurmelle ja kaasi punaposkisena kahvia kuppeihin.
— Onko hyvää kahvia? kysyi hän Tanelilta.
Taneli hörppi hitaasti kahviaan teevadilta, puraisi sokeria ja vastasi:
— Ka mikäs, kahviahan tämä on.
Iristä harmitti, kun ei Taneli sen enempää kiitellyt, vaikka kahvi hänen mielestään oli kerrassaan mainiota. Ei Serekään parempaa keittänyt. Mutta Taneli oli aina sellainen jurrikka. Ei hän juuri sanoja tuhlannut eikä ylenmäärin kiitellyt.
Kun illalla palattiin kotiin, sirpit olalla, eväskontti selässä, olivat kaikki uuvuksissa, mutta hyvällä mielellä. Ruis tuntui tulevan hyvää, tähkäpäät olivat täyteläisiä, olki pitkää. Iris viritti laulun, johon toiset yhtyivät, mutta vaikenivat vähitellen jääden kuulemaan tytön helisevää ääntä.
Venevalkamassa oli vieras vene.
— Hei vieraita! huusi Iris. Tavallista nopeampaan hän riensi tupaan. Siellä Sere oli kahvinkeitossa.