— Toivottavasti tulee kiitoksesi vilpittömästä sydämestä, sanoi neiti Hammar. — Nuoret tytöt eivät useinkaan ymmärrä omaa parastaan. Nyt saat mennä.
Iris poistui huoneesta. Hänen laiha, hento vartalonsa näytti entistä pienemmältä ja hennommalta. Kamreeri Vuori katseli hänen jälkeensä.
— Tyttö-rukka! hän huokasi toistamiseen.
Mutta Iris katosi vaatesäiliöön ja istui pimeässä, silloin tällöin kohotti raskas nyyhkytys hänen rintaansa.
Jonkun ajan kuluttua hän kuuli hiljaisen äänen kutsuvan itseään. Vastahakoisesti hän totteli.
— Iris, kuiskasi Ulriika. — Tule tänne minun luokseni. Mimmillä on vapaa ilta, rouva on makuulla ja Elin neiti lähti saattamaan neiti Hammaria. Istu tuohon minun mukavaan tuoliini. Tässä on kuppi kuumaa teetä ja voileipä. Älä sinä, lapsi-rukka, sure. Vielä sinulle valkenee.
Iris joi teetä ja haukkasi voileipää lapsen terveellä ruokahalulla. Hänen äänessään tuntui vielä jälkiä kyynelistä, kun hän luoden katseensa Ulriikan hyväntahtoisiin kasvoihin kysyi:
— Luuleeko Ulriika todella niin?
— Luulen, lapsi, minä olen sen katsonut sinulle unikirjastakin, puhui Ulriika hiljentäen ääntään. — Minä näin viime yönä unta, että sinä tapoit valaskalan, ja se merkitsee sinulle pitkällistä kärsimystä ja sitten iloa.
Iris näytti miettivältä, sitten hiipi pieni hymy hänen huulilleen. Ulriika näytti niin somalta seisoessaan siinä astiapöydän ääressä salaperäisenä ja varmana siitä, että hänen unikirjansa puhuu totta. — Kuka tietää, ehkä kaikki vielä kääntyykin hyväksi!