— Mitä he minusta tahtovat? ajatteli hän nähdessään kamreerin, neiti Hammarin ja Selma tädin.
— Iris Klewe, aloitti neiti Hammar mahtipontisesti. — Me olemme kutsuneet sinut tänne ilmoittaaksemme sinulle, miten elämäsi surullisen perhetapahtuman vuoksi järjestetään. Tätisi ei erinäisten asianhaarojen vuoksi voi enää pitää huolta sinusta, ja koska isäsi näkyy tykkänään unohtaneen olemassaolosi, olen minä päättänyt huolehtia sinun tulevaisuudestasi. Tämän arvoisan lakimiehen, — hän nyökkäsi päätään kamreerille, — läsnäollessa olen luvannut maksaa ylläpidostasi tädillesi, sillä ehdolla kuitenkin, että saan valvoa kasvatustasi. Sinä olet siis tästä lähtien minun holhokkini. Sinä — — —
— Oi, ei, ei! huudahti Iris rajusti. — Antakaa minun lähteä kotiin. En tahdo olla kenenkään vastuksena.
Neiti Hammar vetosi katseellaan kamreeriin:
— Te näette, sanoi hän puoliääneen. — Hillitön ja uppiniskainen.
— Ole järkevä, Iris, nuhteli Elin. — Ei sinulla ole kotia. Metsäpirtti myödään.
Iriksen pää painui rinnalle. Oi, sehän on totta! Hänellä ei enää ole kotia!
— Toivon, että olet täti Alinalle kiitollinen hänen jalomielisyydestään, sanoi rouva Heinonen jäykästi. — Mene kiittämään häntä.
Hetkisen Iris epäröi. Sitten hän kääntyi neiti Hammarin puoleen, niiasi kömpelösti ja sanoi:
— Kiitos!