— Siellä olen kotonani, ajatteli hän, — ystävien luona.
Mutta iltapuolella hän oli saanut kirjeen, joka kerrassaan murskasi kaikki hänen kauniit unelmansa.
Kirje kuului seuraavasti:
Hyvää päivää, Iris! Olemme voineet hyvin ja toivotamme samaa sinulle. Killi on myös terve, mutta tänne kuuluu ikäviä. Eilen kävi vallesmanni ja lautamies saarella ja kirjoittivat talon jostain isäsi velasta. Kun ei ole millä maksaa ja enosi on kuollut, täytyy talo myödä. Se on ikävä asia. Seren ja minun täytyy muuttaa pois. Ehkä rakennamme uutistorpan jonnekin lähelle tai menemme mantereelle kestiksi. Lehmätkin täytyy myödä ja Musta. Sere panee terveisiä. Voi hyvin.
Tämän kirjoitti Taneli Puuska.
Iris oli yhä vielä turtuneena kirjeen luettuaan. Metsäpirtti myödään, otetaan, kuten kaikki muukin on häneltä otettu. Viedään männikkö rakennuksen edustalta, pihakuusi, koivut ikkunan edestä, keltainen hiekkaranta, metsäpolut, louhikot, kotilahti, pieni puutarha, jota hän ja Taneli olivat huolella hoitaneet. Viedään ja annetaan vieraalle, jolle ne eivät mitään sano, joka ei ymmärrä niiden kieltä, joka puhuu ääneen metsässä, niin että linnut pelästyvät, joka ehkä haaskaa puita ja hävittää pikkulintujen pesimäpöntöt. Entä minne joutuu karja? Punikki ja Mansikki, Lystikki ja Martti, nekin viedään. Vieras kuljettaa ne kauas outojen toverien joukkoon, uusille laitumille. Ja Musta saa ehkä isännän, joka sitä ruoskii, se raukka kun on jo niin vanha ja hidaskulkuinen.
Voi, miksi ei isä jo tule kotiin huolehtimaan talostaan ja tyttärestään? Miksi hän on jättänyt lapsensa niin yksin ja turvattomaksi?
Elinin ääni herätti hänet katkerista mietteistä.
— Iris, Alina täti kutsuu sinua.
Iris nousi konemaisesti jakkaraltaan ja seurasi Eliniä.