— Suvaitsetteko ottaa minulta? kysyi ystävällinen ääni, jossa oli lämmin, osaaottavainen sävy.
Kyyneliensä takaa Kaarina näki vastakkaisella sohvalla tytön, joka ojensi hänelle nenäliinaa.
— Kiitos, nyyhkytti Kaarina, pyyhki kyyneliään ja niisti kiitollisena tarjottuun hienoon batistiliinaan.
— Te olette kovin hyvä, kuiskasi hän sitten.
Tyttö hymyili. Hän oli Kaarinan pituinen, mutta näytti vanhemmalta.
Kasvot olivat kapeat, hiukset punertavat, sileästi jakauksella, iho hieno, hiukan pisamilla.
Vilkas Kaarina, jonka koko päivä oli täytynyt istua mykkänä junassa, innostui, kun näin äkkiarvaamatta tarjoutui tilaisuutta keskusteluun. Vieras tyttö ei tosin näyttänyt kovinkaan puheliaalta, mutta Kaarina ei enää osannut hillitä kieltään.
Helpotti vähän koti-ikävää, kun sai puhella jonkun kanssa.
Hän pyyhkäisi viimeiset kyyneleet silmistään ja kysyi:
— Matkustatteko tekin Helsinkiin.