Olen ollut Helsingissä jo kuukauden, kokonaisen kuukauden. Kuljen ja liikun täällä melkein kuin kotikaupungissani. Tiedän Kaivopuistot, Tähtitorninmäet, Kaisaniemet, Ekbergit ja Fazerit. Kaikki täällä on niin komeata ja mukavata. Kalosseja et tarvitse, käydä sipsuttelet vain sievästi siisteillä katukäytävillä — hohhoh, se on toista kuin kahlata rapakossa pitkin Lanterin lehtokujaa. Ja kun menet ulos illalla, valaisevat katulyhdyt kirkkaasti, eikä sinun joka askeleella tarvitse peljätä, että kompastut kiveen tai lyöt nenäsi virstantolppaan. Päivällä soitetaan Kappelin ja Oopriksen edustalla, komeat kaktukset upeilevat Esplanaadissa, ja sievät, somasti puetut lapset leikittelevät puistoissa. Kaikki tämä on hauskaa ja kaunista, ja kuitenkin kaipaan Lanteria. Muistelen sen humisevaa puistoa, sen satoisia omenapuita (toivottavasti Kati ja Heidi eivät syö vatsaansa pilalle, nyt kun saavat olla kahden omenien kimpussa) ja salaperäisiä käytäviä. Usein tulen surulliseksi, kun ajattelen, että asterit kukkivat täydessä loistossaan enkä minä saa niitä nähdä. Kaunis, loistava syksy menee menojaan, ja minä vain täällä astun kuivia kivikatuja. — (Minun täytyy pyytää äitiä lähettämään rouva Heinoselle vähän porkkanoita, porkkanapyree on minun herkkuruokaani, ja minulta jäi koko suuri porkkanapenkkini miltei koskematta.)
Hyväinen aika, kuinka kello on paljon, olen hirveän uninen. Elsa on jo kauan vetänyt unia vuoteellaan. Kuu pilkistää verhojen takaa. Se pilkistää Lanteriinkin, isän työhuoneeseen.
* * * * *
Olen lukenut lävitse, mitä eilen kirjoitin, ja tehnyt kaksi huomiota. Ensiksi, että minussa on suuria runollisia taipumuksia (lukuunottamatta tuota porkkanajuttua ja Katin ja Heidin vatsatautivaaraa). Ja toiseksi, että puhuin vain itsestäni ja Lanterista enkä sanaakaan ihmisistä, joiden keskuudessa elän.
Rouva Heinosella on varmaan ollut paljon suruja, hän on niin laiha ja näyttää aina huolestuneelta. Mutta eihän se kumma olekaan. Hänhän oli ennen varakas, vasta miehensä kuoleman jälkeen, noin vuosi sitten, hänen täytyi ottaa täysihoitolaisia. On tietysti kauhean ikävätä, kun täytyy ostaa kaikki ruokatavarat. Maalla saa vain mennä maitokamariin ottamaan maitoa ja kermaa, puutarha antaa porkkanat, perunat, omenat, marjat ja muut herkut, täällä täytyy rouva Heinosen ja Ulriikan käydä torilla ostamassa. Minusta on ikävätä syödä, kun kaikki on niin kallista. Rouva Heinonen huokaa aina niin raskaasti, kun pojat syövät niin paljon voita, ja Elin sanoo tuon tuostakin, että me suomalaiset syömme aivan liiaksi. Ensimmäisinä päivinä en kehdannut syödä paljon ensinkään, maistelin vain vähän ruokia, mutta sitten minulle tuli niin nälkä, että hyvin ymmärsin haaksirikkoisia, jotka syövät kenkiään. Nyt en enää ole näkevinäni Elinin halveksivia katseita, syön vain, enhän minä sille mitään voi, että luonto on minulle antanut hyvän ruokahalun. Elin on perheen vanhin tytär. Hänellä on toimi pankissa. Hän on aina kauhean hienosti puettu ja käyttää ihojauhoa. Ester on kuusitoistavuotias ja kohtelee meitä lapsia suurella ylemmyydellä. Hän ihailee Akselia kuten kaikki muutkin perheen jäsenet. Ja sitä minä suuresti ihmettelen. Aksel on ikävin poika, minkä tämän ilman kannen alla olen tavannut. Hän käyttää kävelykeppiä, tuoksuaa hajuvedelle, hänen kauluksensa ulottuvat korviin asti. Sitäpaitsi hän on hyvin ilkeä Irikselle.
Iris rukka. Hän on perheen tuhkimo. Hän on rouva Heinosen miehen sisarentytär. Äiti on kuollut, isä lienee Elsan kertomuksen mukaan soittoniekka, joka vaimonsa kuoltua lähti ulkomaille ja jätti pienen tyttärensä sukulaisten niskoille. Rouva Heinosen serkku, neiti Hammar, maksaa hänen puolestaan pienen summan ja kouluttaa hänet. Iris on kuin tuo poloinen ankanpoika Andersenin sadussa. Kaikki häntä toruvat ja töykkivät. Iris, tuo kenkäni, Iris, harjaa hattuni, Iris, älä ole niin veltto, kaikuu lakkaamatta. Täti Heinonen ja Elin toruvat häntä. Ester ja Elsa riitelevät hänen kanssaan, Aksel halveksii häntä. Kuinka hän muuta voisikaan! Iris rukka ei ole muodinmukaisesti puettu, hän käyttää Esterin vanhoja pukuja, jotka eivät lainkaan sovi hänelle, hänen kenkänsä ovat harjaamattomat ja hame melkein aina täynnä tahrapilkkuja. Sitäpaitsi hän on kiireestä kantapäähän täynnä kepposia ja kiusantekoa. Välistä on koko talo niin vihoissaan hänelle, että minä jo hänen asemassaan vapisisin. Mutta Iris vain nauraa eikä ole tietääkseen. Vain silloin, kun täti Heinonen uhkaa telefonoida neiti Hammarille, hän peljästyy ja tulee lauhkeaksi kuin lammas. Neiti Hammar on historianopettaja tyttökoulussa ja hirveän ankara. Me pelkäämme häntä kaikki. Kun Iris on ollut tavallista vallattomampi tai osannut huonosti läksynsä, ilmestyy neiti Hammar äkkiä kuin tuomionenkeli, päässään pieni musta hattu, kaulassa musta pitsiröyhelö ja kädessä silkkinen sateenvarjo. Silloin Iris pakenee Hanna Strömin huoneeseen, sillä Hanna hellii ja suojelee Iristä. Ja Hanna ei pelkää neiti Hammaria. Se on kerrassaan käsittämätöntä!
Hanna on niin pieni ja hento ja nöyrän näköinen, mutta kun neiti Hammar, jota täti Heinonen ja Elinkin pelkäävät, kylmästi ja kovasti puhuttelee Iristä, puolustaa Hanna suojattiaan rauhallisesti ja tyynesti. Hän on minusta silloin aivan kuin hiiri, joka uskaltaa jalopeuran luolaan.
Ja merkillistä, aivan selittämätöntä on, että neiti Hammarin ei oikeastaan onnistu nujertaa häntä. Tästä ihmeellisestä syystä nauttii Hanna Ström jonkinlaista kunnioitusta perheessä, vaikka häntä vaatimattomuutensa tähden tuskin muutoin huomataankaan.
Hanna on omituinen tyttö. Hän on todella hyvin vaatimaton, mutta silti ei kukaan kuitenkaan hyppää hänen nenälleen, kuten Katin on tapana sanoa. Hänen isänsä oli lähetyssaarnaaja, ja Hanna on elänyt monta vuotta neekerien keskuudessa. Äiti taitaa olla hyvin sairaalloinen, ja he ovat arvattavasti köyhiä. Ainakin Ester ja Elsa niin väittävät, heidän mielestään Hanna on niin yksinkertaisesti puettu, eikä hän koskaan tule Fazeriin, kun me muut menemme leivoksia syömään.
Mutta he ovat luultavasti olleet paremmissa varoissa, ennenkuin Hannan isä kuoli, sillä Hannalla on niin paljon sieviä ja kalliita tavaroita. Ehkä hän on saanut ne joltain neekerikuninkaalta, arvelee Elsa, mutta minusta on ihmeellistä, että neekerikuninkaat lahjoittavat esimerkiksi kristallisia toalettiesineitä. Pikemmin luulisi, että he kiitollisuutensa osoitteeksi antaisivat krokotiilinhampaita, jalopeurannahkoja ja muuta sellaista aitoafrikalaista.