Hanna Ström sai oman huoneen, Kaarinan taas oli määrä asua yhdessä Elsan kanssa.
— Kuules, Kaarina, eikö sinulla ole nälkä? kysyi Elsa, kun tytöt olivat kahden huoneessaan.
— On kyllä, myönsi Kaarina, joka nyt vilpittömästi katui liiallista säästäväisyyttään Riihimäellä.
— Minusta on aivan turhaa, että äiti ei antanut teille illallista. Mutta se oli Elinin vika. Hän on niin kauhean säästäväinen, nimittäin mitä ruokaan tulee. Mutta sellainen hän aina on, säästää ruuassa saadakseen jonkun sulan tai nauharuusun lisäksi muutenkin komeihin hattuihinsa.
Kaarinasta tuntui pahalta kuulla Elsan puhetta, niinkuin väärä sävel olisi soinut. Hänen ajatuksensa palautuivat Lanteriin. Hän näki hauskasti katetun illallispöydän, äidin hymyilevät kasvot kodikkaasti porisevan teekeittiön takana, isän rauhallisen otsan ja lasten iloiset silmät.
— Oi rakas, rakas koti!
Hän painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti hiljaa.
Toinen luku.
KAARINAN PÄIVÄKIRJASTA.
Kylläpä aika on mennä hurahtanut nopeaan, kun en vielä kertaakaan ole kirjoittanut päiväkirjaani. Olet varmaankin jo minuun suuttunut, pieni sinikantinen ystäväni, lupasinhan, kun sain sinut syntymäpäivälahjaksi, ahkerasti käyttää lehtiäsi.