— Kaarina! Aksel, tässä hän on, kuului samassa Elsan iloinen ääni. Siinähän Elsa olikin. Sievänä ja sirona kuten aina. Hänen rinnallaan seisoi noin viisitoistavuotias poika.
— Me lähdemme nyt heti, sinä ja minä ja Aksel. Esterin täytyy ottaa selkoa eräästä tytöstä, joka aivan äkkiarvaamatta on joutunut niskoillemme. Ajatteles, perheessä, johon hänen piti asettua asumaan, on sattunut tulirokkotapaus, ja he hommasivat hänet meille. Mutta — taivas! — olenhan unohtanut esittää sinulle Akselin — tässä hän on. Eikö hän ole hauska?
Aksel kumarsi syvästi ja tarttui Kaarinan käsilaukkuun. — Suvaitsetteko?
Jollain Kaarinan mielestä ihmeellisellä tavalla he pääsivät ihmisjoukon lävitse ulos, saivat ajurin ja läksivät ajamaan pitkin syksyistä Helsinkiä Konstantininkadulle, jossa leskirouva Heinonen asui. Koko ajan puhelivat Elsa ja Aksel lakkaamatta. Kaarina oli ääneti. Kaikki uudet vaikutukset valtasivat hänen mielensä niin voimakkaasti, että hän miltei typertyi.
Tuskin he olivat ennättäneet sisälle neljänteen kerrokseen ja Kaarina tervehtinyt rouva Heinosta, kun kello soi. Sisään astuivat Ester Heinonen ja Kaarinan matkatoveri. Molemmat tytöt tuijottivat toisiinsa hetken aikaa, Kaarina purskahti heleään nauruun, ja toinen hymyili iloisesti.
— Oletteko tuttuja? kysyi Elsa hämmästyneenä.
— Olemme ja emme, nauroi Kaarina.
— Neiti Kaarina Holsti, Hanna Ström, ja herrasväki Heinonen, serkkuni Iris Klewe, esitti Elsa toimeliaasti.
Kun kaikinpuolinen esittely oli päättynyt, sanoi rouva Heinonen valittavalla äänellä:
— Tytöt ovat tietysti syöneet ja juoneet teetä Riihimäellä. Me syömme illallista jo kello puoli yhdeksän. Ester ja Elsa, näyttäkää vieraille heidän huoneensa. Hän toivotti hyvää yötä ja poistui.