— Tule, rakas Elsa, — rukoili Aksel. — Minä hommaan sinulle talvella luistinklubimerkin. — Elsan kasvot valkenivat. — Tulkaa, Kaarina ja Hanna. Minä vain kiusasin vähän Elsaa, kun sanoin ettemme välitä teistä. Meillä ei ole ollenkaan hauska ilman teitä.
Hanna katseli Kaarinaan, Kaarina katseli Hannaan.
— Tulkaa, tytöt, kehoitti Elsa, joka ei kauemmin jaksanut olla nyrpeissään.
— Jos voimme jollain lailla auttaa Akselia — — —, sanoi Kaarina epäröiden.
Aksel sieppasi Elsaa kädestä, Hanna ja Kaarina seurasivat jäljestä. Ruokasalissa seisoi viisi varsin nolon näköistä poikaa. Pöydällä oli tuhka-astia, paperössilaatikon oli Väinö Kalm ennättänyt sipaista taskuunsa, mutta huoneessa tuntui selvä tupakansavu. Kiikkutuolissa istui lihava, mustaan pelleriiniin ja vihtoriinihameeseen puettu nainen, jonka päässä oli pieni vanhanaikainen, nauhoilla leuan alle solmittu hattu ja silmillä paksu harso.
— Rouva Amanda Petander, neiti Ström, neiti Holsti ja sisareni Elsa, esitteli Aksel.
Täti Amanda tervehti ystävällisesti tyttöjä. Kaarina ja Hanna niiasivat silmät maahan luotuina.
— Te olette myös tulleet viettämään kummipoikani synttymäpäivää, hymyili Amanda täti. — Härranen aikka, minä muistan vielä vallan hyvin, kun pikku Aksel syntyi. Hänellä oli mitä viehättävin pikku nykerönenä ja hamppaaton suu. — Mitä nauratte, nuoret ystävät?
Kaikki läsnäolijat, lukuunottamatta Akselia, jonka sisässä kiehui, nauroivat ääneen.
— Sinä luulet varmaan, kummipoikkani, että olen sinut unhottanut. Ai, ai, pikku Aksel, se ei ole oikkein ajatältu. Sinä et ehkä usäin muista vanhaa kummitätiäsi, mutta hänen ajatuksissaan sinä kyllä olet. Katsopas, mitä olen sinulle tuonut syntymäpäivälahjaksi.