Kaarina hätkähti. Entäpä jos hän yrittäisi: lasten seuralaisena ja lukujen ohjaajana! Miksi hän ei siihen pystyisi? Sillähän olisi koko pulma ratkaistu, eikä hänen tarvitsisi kuluttaa penniäkään isän rahoja, joita hän nyt itse niin kipeästi tarvitsi. Päinvastoin saisi pistää vielä satamarkkasen säästöön — omia ansaitsemiaan rahoja, saisi auttaa omalta taholtaan isää ja äitiä. Kunnallisneuvoksetar! Sehän oli kovin hienoa ja kuulosti samalla niin hauskalta ja maalaiselta. Sen enemmän siekailematta Kaarina istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, ja töhrittyään puolisen tuntia pari kolme paperiarkkia täyteen hän viimein löysi sopivan sanamuodon vastaukselleen — ja kiirehti sitä lennättämään sanomalehtikonttoriin. Punoittavin poskin hän ojensi kirjeensä sisään luukusta postineidille, ja mutisten Caesarin sanat: alea jacta est, hän riensi takaisin kadulle. Kotimatkalla hänet valtasi äkillinen katumuksen puuska. Olikohan hän menetellyt liian omapäisesti? Olisi ehkä ensin pitänyt neuvotella Jenny-tädin kanssa.

Mutta sitten hän rauhoitti mieltään sillä, ettei ollut juuri luultavaa, että hänen tarjouksensa hyväksyttäisiin, ja silloinhan asia raukeaisi sikseen. Hän päätti olla siitä kenellekään puhumatta ja vietti iltapuolen huoneessaan järjestellen ja pakaten tavaroitaan. Asia jännitti kuitenkin siksi paljon hänen mieltään, että kun Siiri Vuorio ja Elsa Heinonen tulivat häntä tervehtimään, he saivat varsin hajamielisiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ellei Elsa olisi ollut huoneessa, olisi Kaarina varmaankin uskoutunut Siirille, mutta Elsa rukka oli sekä kotona että koulussa kuulu lörppösuisuudestaan.

Seuraavana päivänä päivällisaikaan pyydettiin Kaarinaa puhelimeen.

— Neiti Holstiko on puhelimessa? kysyi tuntematon naisen ääni. Kaarina myönsi pamppailevin sydämin.

— Tahtoisitteko käydä sen eilisen ilmoituksen johdosta puheillani? jatkoi ääni. Kenties sopisi ottaa koulutodistukset mukaan.

Ilmoitettuaan nimensä ja osoitteensa puhuja lopetti keskustelun. Kaarina jäi hämillään seisomaan puhelimen ääreen. Häntä sekä nauratti että itketti. Teki mieli peräytyä koko seikkailusta, ilmoittaa vain, että olikin päättänyt toisin. — Ehkäpä täti Vuorio, Siirin äiti, ottaisi hänet luokseen, jos hän puhuisi hänelle pulmansa. Mutta toiselta puolen oli niin perin houkuttelevaa seistä omilla jaloillaan ketään rasittamatta. Tuntui kuin olisi hän siten ottanut osan vanhempien huolista kantaakseen.

Niinpä Kaarina kaikesta epäröimisestä ja arkuudesta huolimatta määrätyllä kellonlyönnillä istui komeasti sisustetussa huoneessa vastaten punakan, hiukan uneliaan näköisen rouvan kyselyihin.

— Ilmoitus koski isäni perhettä, selitti rouva, siihen kuuluu paitsi isääni, kunnallisneuvos Tullaa, äitipuoleni, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Teidän asiaksenne tulisi ohjata molempien poikien lukuja sekä sen lisäksi harjoittaa ruotsinkieltä tyttöjen kanssa. Te kai puhutte ruotsia hyvin?

— Kyllä, luullakseni, vastasi Kaarina.

— Ehkä sitten voimme pitää asian päätettynä. Teillähän näkyy olevan hyvät todistukset. Voisitteko matkustaa jo ensi viikolla?