— Niinpä se vain minusta onkin, vastasi Sikke levollisesti. Kun ensimmäisenä aamuna heräsin separaattorin surinaan, jota en taas ollut sitten viime kesän kuullut, tuntui minusta, ettei mikään musiikki maailmassa ollut ihanampaa.
Kaarina hymyili surunvoittoisesti. Siken peittelemätön luonnollisuus johti mieleen Pappilan Maijun lehmineen, vasikkoineen. Ah niin — siellä Hämeessä Maiju ja Elsa nyt kyttäsivät viinimarjapensaiden varjossa tai samoilivat tuttuja paikkoja, suurten kuusimetsien siimeksessä. Ja Lanterissa eleli vieras isäntä nauttien isän huolella ja taidolla hoidetun hyötymansikkamaan hedelmistä. Mitä tehnevät, miten viihtynevät Kati ja Heidi ja Pulle?
Ja jossakin kaukana Etelän ruusutarhoissa ikävöivät isä ja äiti, lapsiansa ikävöivät ja huolehtivat. — Ah, elämä on sentään raskasta! (Viimeinen ajatus oli Kaarinasta niin kaunis ja runollinen, että hän päätti kirjoittaa sen päiväkirjaansa.)
Manne oli saanut kastematonsa hyvään kuntoon ja astui tyttöjen luo.
— Kuulkaas, eiköhän lähdetä mustikkaan?
— En minä viitsi, vastasi Iisa haukotellen. Mutta Kaarina heräsi synkistä mietteistään ja huudahti vilkkaasti:
— Lähdetään vain, se olisi hirveän hauskaa.
— Minulla on loistavat meiningit, kehuskeli Manne. Lähdetään oikein veneellä jonnekin saareen ja koko päiväksi. Pulskat eväät mukaan.
Kaarina hypähti pystyyn. — Mainiota! Mutta kuules, Manne, minä tulen mukaan vain sillä ehdolla, että sinä tänään kirjoitat pari sivua ruotsia.
— Hyi, ettäs kehtaat! Silläkö lailla sinä minut palkitset? Ellen minä olisi ruvennut vaatimaan sinua mukaan, istuisit tällä haavaa ikkunassa paistamassa särkiä apteekin Pentin tai jonkun muun rohtoherran kanssa.