Suuri päivä koitti. Jo aikaisin aamulla kävi "kvartetti" laulamassa tyttöjen ikkunan alla. Sen oli haalinut kokoon kanttorin Freedu, jolla oli musikaaliset lahjansa suoraan perintönä isältään. Toiset laulajat olivat Pentti Saarinen, Ville, kauppa-apulainen ja nimismiehen kaksi poikaa. Freedu itse oli sepittänyt sanat. Ne kuuluivat seuraavasti:
Neito nuori, nouse jo, juhlapäiväs koittaa. Aamun armas aurinko öiset varjot voittaa.
Kirkas niinkuin aamu tää elos olkoon aina, ettei murra myrskysää, murhe mieltäs paina!
Laulu kaikui erittäin tunnelmallisena vielä uinailevan maalaiskirkonkylän aamuisessa hiljaisuudessa, ellemme ota lukuun sitä häiritsevää pikkuseikkaa, että Pentti, jonka hoidettavaksi oli uskottu ensimmäisen basson kunniakas tehtävä, eksyi tahdista ja päästi äänensä kuuluviin vain silloin tällöin jonkinlaisena vihaisena ärähdyksenä, joka enemmän muistutti kahlekoiran murinaa, kuin sulautui kyseessä olevaan musikaaliseen toimitukseen. Freedun mielestä laulu oli toistettava. Hän toivoi näet, että sanat painuisivat oikein tarkkaan Iisan muistiin. Pahaksi onneksi olivat laulajat saaneet valveille kaikki naapuriston kukot, jotka kuuluvalla äänellä yhtyivät konserttiin. Freedu pui raivoissaan nyrkkiään Tullan suurelle Leghorn-kukolle, joka pisti päänsä kanalan ikkunasta ja ilmeisellä mieltymyksellä kajahutti kukkokiekaansa.
Tytöt kykkivät paitasillaan ikkunaverhojen takana huoneessaan. Kaarina ja Sikke naureskellen kukkojen väliintulolle, jota Iisa puolestaan piti suoranaisena loukkauksena itseään kohtaan.
— "Ettei murra myrskysää!" kuinka runollista, huokasi Sikke.
Viimeinen sävel oli kajahtanut ja häipynyt ilmaan. Pojat valmistautuivat lähtemään ja loivat vielä etsivän katseen tyttöjen ikkunaan. Samassa ilmestyi parvekkeelle, ikkunan alapuolelle valkoinen haamu, se kumarsi syvään pojille ja heitti pari lentosuukkosta onnesta punastuvalle Freedulle.
— Se on tietysti Iisa, sanoi Pentti. Kaikki viisi poikaa kumarsivat mitä kohteliaimmin ja huusivat hattujaan heiluttaen.
— Eläköön Isabella Tulla! Hurraa Iisalle!
Iisa oli ihmeekseen huomannut poikien kumartavan ja kiinnittävän katseensa parvekkeelle. Hän taivutti varovasti päätään katsoakseen, mitä se tiesi.