Äkkiä juolahti hänen mieleensä peloittava ajatus. Olisiko Kaarle serkku ilmaissut Simolinille hänen oleskelupaikkansa? Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen hänen tätä ajatellessaan, niin kauheana kuvana olivat Simolin ja hänen kotinsa syöpyneet hänen mieleensä. Nyt, kun hän oli oleskellut hyvien ihmisten parissa, tunsi hän entistä suurempaa inhoa sitä matalamielisyyttä ja raakuutta kohtaan, joka vallitsi suutarin perheessä. Kalpeana ja äänetönnä hän palasi kotiin ja istuutui työnsä ääreen. Joka kerta kun ovikello kilahti, loi hän levottoman katseen kauppaan päin. Ja vaikka hän muutoin aina nopeasti riensi palvelemaan ostajia ja kirjastossa kävijöitä, oli hän nyt siihen silminnähtävän haluton. Jokela huomasi hänen omituisen käytöksensä ja ihmetteli sitä, mutta arveli, että poika mahdollisesti oli sairas.
Kun Olli pari päivää myöhemmin illalla palasi kotiin asialta, huomasi hän lähellä porttia Vilhon keskustelussa erään pojan kanssa. Samassa tuokiossa, kuin Olli näyttäytyi, katosi vieras poika porttikäytävän pimentoon. Mutta kevätillan valossa ennätti Olli kuitenkin selvästi nähdä hänet. Se oli Janne, siitä ei ollut epäilystäkään!
Kun pelottava totuus selvisi, vaihtui Ollin levottomuus uhkamielisyydeksi. Pää pystyssä, varsi suorana hän astui sisään suutarin pieneen kotiin. Nyt hän ei enää viivytellyt päätöksensä toteuttamista. Jo huomisaamuna hän aikoi mennä poliisilaitokselle ilmaistakseen itsensä. Hän ei aikonut kauemmin elää kuin ahdistettu metsänpeto. Hän oli tehnyt rikoksen ja tahtoi kärsiä rangaistuksen.
Rauhallisin mielin hän laskeutui levolle ja vaipui sikeään uneen.
Aamuyöstä hän säpsähtäen heräsi. Tuntui aivan kuin joku olisi liikkunut puodissa. Hän nousi istualleen ja tarkkasi hetkisen kuuloaan heristäen, mutta rauhoittui, kun ei kuulunut sen enempää. Uni ei kuitenkaan enää maistunut. Hän nousi hetken kuluttua ja alkoi hiljakseen koota pikkukapineitaan myttyyn. Hänenhän täytyi nyt lähteä talosta — kenties ikiajoiksi.
Siinä työssä tapasi hänet Jokela, kun hän kello kuuden tienoissa tulla taapusteli sukkasillaan pienestä makuuhuoneestaan.
— Muuttoako sinä hommailet, sanoi hän enemmän leikillään kuin tosissaan astuessaan pojan ohi puotihuoneeseen.
— Muuttoa, vastasi Olli, ja sitten hän vielä hetkisen epäröityään lausui tuskin kuuluvalla äänellä: — Minulla olisi mestarille vähän puhumista.
— Puhutaan vain, sanoi mestari, — minä avaan ensin oven. Mutta mitä tämä on! huudahti hän kiivaasti. Ovi on auki!
Olli juoksi puotiin. Totta tosiaan, ovi oli auki! Hän loi nopean silmäyksen hyllyille. Ne olivat merkillisen tyhjät.