— Eikös ollutkin hyvin osattu, kun sattui melkein sun jalkoihis? kehuskeli hän.
— Kaikki oli niin prikulleen satutettu kuin parhaimmassa seikkailukirjassa, kiitti Olli. — Kun nyt vain päästäisiin onnellisesti pois näiltä tienoin.
— Tuohon suuntaan meidän on kuljettava, sanoi Pelle osoittaen länttä kohti. Olen minä siitäkin vähän ottanut selkoa.
Pojat olivat astuneet reippaasti pari kolme tuntia, kun Pelle pysähtyi.
— Eikö sun vatsassas ole tyhjää? kysyi hän.
— On kyllä, vastasi Olli.
— Koetappa, onko taskussas jotakin haukattavaa. Olin panevinani sinne aamulla vähän pureksimista.
Olli kouraisi taskujaan ja veti esille isonlaisen makkarapalan ja leipää. He eivät kuitenkaan rohjenneet pysähtyä syömään, vaan jatkoivat matkaansa pureskellen vuoroin makkaraa, vuoroin leipää.
— Eiköhän poiketa johonkin taloon juomaan? ehdotti Olli. Kai niitä on jossakin maantien vieressä. Minua janottaa kovasti.
— Ei vielä uskalleta. Pysytellään metsässä niin kauan kuin voidaan.