— Olipa hyvä toki, että pappilan neidit sattuivat tulemaan. Täällä on vanha fröökynä ollut sairaana jo pari päivää. Ei pahasti — ei pidä säikähtyä — mutta vuoteessa on ollut. Se leinihän se tahtoo vanhaa ihmistä kiusata. Hain kuppari-Mantan sitä hieromaan.
— Äiti arvasikin tädin sairastavan, sanoi Minna, — lähetti linjamenttia. Saan kai mennä sisälle tädin luo?
— Kysynpähän.
Taava pistäytyi porstuan toiselle puolen sijaitsevaan kamariin, missä Kristiina neiti asui.
— Saa sinne mennä, ilmoitti hän takaisin tultuaan. Ja minä kysyisin, että voisikohan neidit olla täällä sen aikaa, kuu minä veisin ukolle kahvia niitylle. Lapset meni marjaan, ettei ole talossa ketään.
— Menkää vain rauhassa, Taava, kyllä me tädistä huolehdimme. — Ulla voi istua sen aikaa ulkona tai tuvassa, ettei häiritse tätiä.
Minna katosi tädin huoneeseen ja Ulla jäi istumaan kuistille seuranaan kaksi somaa kissanpoikasta. Niiden iloiset kujeet ja hullunkuriset hypähdykset valtasivat hänen huomionsa tykkänään. Hän juoksi niiden jäljestä ulos, heittäytyi vatsalleen nurmikolle ja veti ruohikossa hilkkaansa, jonka pitkiä nauhoja kissanpojat vaanien tavoittelivat.
— Hyvää päivää, pikku neiti.
Ulla ponnahti pystyyn. Nurmikolla hänen edessään seisoi pitkä solakka mies ratsastussaappaissa.
Ulla tunsi hänet heti. Kreivihän se oli. Kreivi itse.