Ulla koetti vetää kättään pois, mutta kreivi sulki sen sitä lujemmin kahteen kouraansa.
Ja yhtäkkiä Ulla muisti rahan, jonka hän oli saanut. Hänen tuli kuuma. Täytyi selittää, etteivät he olleet tavallisia kerjäläisiä. Hän suoristi ryhtiään.
— Me annoimme ne rahat suutarin lapsille, jotka aina ovat niin nälkäisiä ja repaleisia.
— Ahaa, te olitte siis jonkinlaisella hyväntekeväisyysretkellä.
— Ei, se oli oikeastaan Markin tähden.
— Markin?
— Niin. Ja nyt Ulla tunsi, että hänen täytyi kertoa koko asia, että kreivi ymmärtäisi, mistä syystä he olivat ryhtyneet semmoiseen seikkailuun. Hän kuvasi kaunopuheisesti Markin olennon, hänen soittohalunsa, hänen tukalan tilansa Harjulassa, jossa ei kukaan ymmärtänyt eikä rakastanut soittoa.
— Mutta nyt ovat isä ja Minna käyneet Harjulassa puhumassa Markin puolesta. Minna saa kyllä perille, mitä hän tahtoo, hän on niin ihmeellinen.
— Vai on Minna niin ihmeellinen, sanoi kreivi hitaasti.
— On, hän on vanhin sisareni, ja kaikki pitävät hänestä. Hän on talvisin Helsingissä vanhan hermostuneen rouvan seurana. Se on tietysti hirveän ikävää. Mutta nyt hän on kotona, ja minä pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta sisaresta.