— Sitten sinä varmaan olet Pikkupappilasta?
— Niin olenkin.
— Luulenpa, että jään tänne kuistille istumaan, kunnes saan kuulla, miten neiti Blylodh jaksaa. Ehkä pikku neiti suvaitsee tehdä minulle seuraa?
Kohteliaasti kumarrellen kreivi viittasi penkkiin. Ulla istuutui punoittavin poskin, kreivi asettui hänen viereensä.
Juteltiin niitä näitä. Ullan teki kovin mieli kysyä kreiviltä, oliko hän todella kreivi vaiko englantilainen lordi ja minne hänen toverinsa oli jäänyt.
Mutta yhtäkkiä kreivi kysyi:
— Kuinka Esmeralda jaksaa?
Ullan entisestään punaiset posket sävähtivät tulipunaisiksi. Sellainen viekastelijako kreivi olikin? Hän oli siis tietänyt koko ajan. Jospa Ulla sen olisi arvannut, ei olisi viereen istunut. Hän koputti kengän kärjellä lattiaa silmät maahan luotuina ja tunsi, miten itku hitaasti kohosi kurkkuun ja sieltä silmiin. Täytyi lähteä, ennen kuin vedet alkoivat tippua.
Hän nousi lähteäkseen mutisten jotain epäselvää. Mutta kreivi tarttui häntä käteen.
— Ettehän suuttune, pikku Tonio, pyysi hän. — Eihän ole minun vikani, että tunsin teidät.