Kukaan ei huomannut, että Ulla oli rynnännyt ulos ovesta. Tulipunaisena, silmät vesissä hän oikopäätä syöksyi pihalle. Siellä parin korkean viinimarjapensaan suojassa hän heittäytyi maahan.
Että ihminen saattaakin olla niin viekas ja halpamielinen!
Ja toinen niin typerä ja avomielinen!
Kuinka monta kertaa olikaan isä sanonut hänelle: oma suu tikanpojan surma!
Hän oli lörppö, iankaikkinen, parantumaton lörppö, lörppöjen lörppö.
Liisi taas nauraisi, kun tietäisi.
Ja Tyyra! Hän kohottaisi sysimustia kulmakarvojaan ja sanoisi: Sinä olet aivan liian puhelias ja välitön, Ullaseni.
Entä Minna! Niin Minna!
Ulla painoi päänsä ruohikkoon ja voihkaisi tuskasta.
Hän oli paljastanut Minnan salaisuuden, oli avannut hänen sydämensä kirjan Ulrik Schöringin nähtäväksi.