— Menee vaan.
Kristiina täti istui korkeaselkäisessä nojatuolissa suureen saaliin kiedottuna, musta pitsipäähine hiuksilla ja jakkara jalkain alla. Minna oli paraillaan asettamassa tyynyjä hänen selkänsä taakse, kun ovi aukeni ja insinööri, Ulla kintereillään, astui sisään.
Insinööri suuteli Kristiina tätiä kädelle ja kumarsi syvään Minnalle.
Mutta mistä syystä Minna punastui? Sillä punainen hän oli, siitä ei päässyt mihinkään.
Vai johtuiko se siitä, että hän oli ollut kumarassa korjatessaan tädin tyynyjä?
— Minna, sanoi Kristiina täti, ja hänen äänensä oli juhlallinen, mutta samalla selittämättömän onnellinen. — Tässä on Ulrik Schöring, sisareni Gustaavan ja lankoni Herman Schöringin poika. Hän on palannut kotiin.
Vanha nainen oli tarttunut Minnan käteen, toisella hän piteli vieraan miehen kättä.
— Tervehtikää toisianne, lapset.
Minna ojensi rauhallisesti kapean pienen kätensä ja lausui vienosti:
— Tervetuloa kotimaahan.