Hän lupasi mister Smithille tehdä voitavansa. Englantilainen hyvästeli ja lähti pastorin saattamana.
— Onko Heikki täällä? kysyi pastori Jojulta ja Kaarlolta, jotka ulkona ihailivat Sarvimäen hevosta. — Hänen pitäisi juottaa vieraan hevonen.
— Heikki! huusivat pojat yhteen ääneen. Mutta Heikki oli kadonnut jäljettömiin, hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Vasta kun pyörien jyrinä ilmoitti mister Smithin lähteneen, hän uskaltautui jälleen ihmisten ilmoille. Mutta hänen käyntinsä ei nyt ollut yhtä reipas kuin ennen ja hänen katsannossaan oli jotain arkaa, kun hän hiipi pihan yli luhtiin.
— Hm, sanoi pastori vaimolleen illalla. — Omituinen juttu. Sellainen hurjapäinen poika.
Hän avasi paperin, minkä englantilainen oli antanut kuulutuksen pohjaksi. Se sisälsi nuoren Henrik Gyllenheimin pienoiskuvan ja tuntomerkit. Vaalea, ohimoilla kähertyvä tukka, eloisat, harmaansiniset silmät, hienopiirteinen suu, kapea nenä.
— Kas, sanoi äiti, joka isän olan takaa oli kurkistanut kuvaan. — Se muistuttaa koko lailla Heikkiä.
Pastori tuijotti hetken aikaa vaimoonsa. Sitten hän ponnahti pystyyn ja iski kämmenensä pöytään.
— Anna, sanoi hän, — me olemme lähempänä arvoituksen ratkaisua kuin aavistimmekaan. Lähetä heti noutamaan Heikki tänne.
Riikka juoksi pojan luhtiin ja väentupaan. Hän palasi hetken kuluttua ilmoittaen, että Heikkiä ei näkynyt missään.
— Poissa! Mahdotonta! huudahti pastori kiihtyneenä.